Mummonkaappi 1930-luvulta. Kuva Maija-Liisa
”Kaho alas rappusille! Nyt ne tul` minnuu hakemaan.”
Samalla hetkellä äiti näki joukon valkopukuisia enkeleitä, jotka sulkivat kuolevan silmät. Lempeämpää kuolemaa kuin Väinö-enollemme, ei kukaan voi toivoa. Tyynesti ja masentumatta enoni kantoi sairautensa taakan. Kevään 1931 koittaessa hän nukahti rauhallisesti kuolonuneen. Karjalan runonlaulajan tavoin kuolettajana toimi oma äiti. (Sulo Niskanen: Elämäni eilispäivää etsimässä)
Tämän nuoren kaapintekijän kuoleman kuulin suvussa kulkevana kertomuksena jo lapsena. Hänen kohtalokseen koitui tuon ajan yleinen vitsaus, keuhkotauti. Kertomuksen Väinö oli taitava puuseppä. Hänen käsissään syntyivät kauniit huonekalut ja erilaiset käyttöesineet.
Yksi hänen kättensä työnä syntynyt kaappi on kotini tuvan kalusteena. Kaappi kuului osana äitini vähäiseen kalustoon, joka sai luvan matkata mukana kaksi evakkomatkaa. Matka alkoi arvatenkin hevoskyydillä ja kuorma-auton lavalla, jatkuen Värtsilän asemalta junalla silloin vielä tuntemattomaan määränpäähän. Ensimmäisellä evakkomatkalla kaappi matkasi suvun mukana Lapinlahdelle ja välirauhan tultua takaisin Pälkjärvelle. Toinen matka veikin sen sitten jo Laihialle saakka. Se säilyi kaikista kuljetuksista huolimatta ehjänä ja hyväkuntoisena.
Lapsuuskodissani tämä kaksiosainen senkki, kuten sitä kutsuttiin, toimi astiakaappina. Kaapin yläosa oli tarkoitettu kahviastiastolle, ja alaosassa säilytimme lautasia ja kulhoja. Kaapin keskiosassa sijaitsevassa välikössä oli laatikot ruokailuvälineille. Tyypillinen mummonkaappi.
Joitakin vuosia sitten kunnostimme kaappia, jolloin se sai takaisin lähes alkuperäistä muistuttavan vihreän värinsä. Sen oviin maalasimme puolukankukkia, koska alkuperäinen hento ruusukuvio oli kadonnut jonkin ajattelemattomasti maalatun öljymaalin alle. Kukkakuvista ei ollut valokuvaa, oli vain muistikuva jäljellä.
Miten vähän meistä jää? Tästä taitavasta nuoresta miehestä jäi muistoksi kaappi ja kaunis enkelitarina.
Maija- Liisa
Mukavasti ovat sattuneet Värtsiin vierekkäin
Maija-Liisan ja Unto Kortelaisen tarinat.
Niillä on ”yhteinen nimittäjä”, tosin mutkan kautta.
Maija-Liisa mainitsee Sulo Niskasen kirjan ”Elämäni
eilispäivää etsimässä”. Sulo Niskanen on tehnyt 1974
myös Pälkjärven murretta koskevan tutkimuksen
”Sanan loppuvokaalin kato Pälkjärven murteessa”.
Minulla oli kunnia tehdä Sulo Niskasen kirjasta
”Elämäni eilispäivää etsimässä” esittely Karjala-
lehteen. Se julkaistiin 17.4.2008 otsikolla
”Kohtalon kyytiläiset”.
Sulo Niskanen on syntynyt 1919.
Kateeksi käy tuo kaappisi. Kaunis on. Meidän vastaavat kaappimme ovat ajan saatossa tuhoutuneet.Olisi laatutavaraa mökille.
Sulo mainitsi jo poikasena haluavansa isona maisteriksi, vaikka
tuo sanakin oli silloin vielä vieras. Pälkjärven Pirhon salolta
oli pitkä matka oppikouluun, joten Sulokin aloitti kirjeopiston
kautta.
Pitkien koulumatkojen lisäksi väliin tulivat sota ja evakkomatkat
lukuisine koulun vaihtoineen.
Opintie vei viimein Helsinkiin, ja hän kuvaa sitä vaihetta muistelmissaan värikkäästi lukuisine kortteeeripaikkoineen ja niukkoine rahavaroineen.
Maisteri hänestä tuli. Hän opetti äidinkieltä ja venäjää. Kirjallisia töitään Sulo jatkaa edelleen.
Osaisipa tuo kaappi puhua ihmisten kieltä! Sillä olisi paljon mielenkiintoista kerrottavaa vuosien varrelta siitä alkaen, kun Väinö sitä teki.
Entisajan huonekalut tehtiin kunnon puusta ja niinpä ne kestävätkin sukupolvelta toiselle. Toisin on nykyajan lastulevykaappien kanssa.
Sulosta mainittakoon sen verran, että Sulo toimii aktiivisesti pääkaupunkiseudun pälkjärveläisissä ja kuuluu Pälkjärveläinen-lehden toimituskuntaan. Sulolta on tulossa mielenkiintoinen henkilöhaastattelu seuraavaan lehteemme.
Maija_Liisan tarina kotinsa kaapista ja tuonpuoleisiin liikuttavasti siirtyneestä Väinöstä (minunkin sukulaiseni, mummoni veli) on kaunista luettavaa. Hän mainitsi myös isäni Sulo Niskasen. Olen liikuttuneena vasta viime aikoina alkanut ”tutustua” nyt 93-vuotiaan isäni menneisyyteen hänen kirjansa kautta. Kovin valitettavaa on, että mielenkiinto rakkaimpiemmekin varhaisimpiin vaiheisiin herää vasta, kun itsekin alamme katsella elämää enemmän taaksepäin kuin tulevaisuuteen.
Pienenä korjauksena Maija-Liisan kommenttiin sanoisin, että Sulo opetti äidinkieltä ja historiaa, ei venäjää.
Tätä pelkäsin, että jokin asiavirhe tulee kun luotin liikaa
muistiini. Hyvä että korjasit. Sain isäsi kirjan häneltä lahjaksi joitakin vuosia sitten ja minua hänen kertomuksensa kylän elämästä, sekä hänen omista vaiheistaan kosketti syvästi.
Ei huumoriakaan kirjasta puutu.
Kirjaa lukiessa avautui moni asia oman sukunikin vaiheista ihan
uudella tavalla elämään.Kertomuksen Väinö- enohan ei todellisuudessa ole minulle sukua, mutta kun minulla on ”kolmenlaiset” sukulaiset sisarteni suku mukaanlukien. Kuulin
äidiltäni paljon kertomuksia Pälkjärveltä, mutta en silloin nuorena tullut laittaneeksi niitä muistiin. Tuntuivat silloin
niin kaukaisilta.
Olen sopinut jo syksyllä kaupat tuosta kaapista. Se olisi nyt
menossa Ranualle, mutta jostain tunnesyistä johtuen en ole saanut sitä toimitettua edelleen. Jonkinlainen jäähyväispuhe tämä
kertomukseni kaapille oli. Hyvää jatkoa!