Kai se on uskottava, että Elvis on poistunut autuaammille kukkakedoille. Pariin viikkoon sitä ei ole näkynyt, eikä se ole kuulemma koskaan ollut viikkoa poissa. Jouluksi varatut herkkusapuskat ovat yhä koskematta.
Kun avasimme kaksi vuotta sitten talon oven muuttaaksemme sinne, marssi samassa ovenavauksessa sisään häntä pystyssä kissa, heittäytyi jääkaapin eteen selälleen ja alkoi marmattaa. Syötyään se tuijotteli lasin läpi harmaapäätikkaa, joka ikkunalaudalla uteliaana yritti ottaa selvää, keitä tulokkaat olivat.
Elvis oli ensimmäinen vieraamme, naapurin kissa. Ajattelin silloin, että ovatkohan täällä ihmisetkin yhtä seurallisia. Kohtapuoliin selvisi, että Hän oli tottunut käymään talossa edellisten asukkaiden luona.
Se pistäytyi silloin tällöin, yleensä odotti aamulla oven avaamista. Toisinaan Elvis vetäisi tirsat sohvalla, jos yö oli ollut rasittava. Se eli maalaiskissan onnellista elämää. Mikäli luomukattia ei itseään näkynyt, oli rapulle jätetty tervehdys, yleensä hiiri.
Kerran se oli pyydystänyt pienen supihiiren eli päästäisen. Turhaan moitiskelin, että päästäinen on oikeastaan rauhoitettu, sen tuomisesta ei silityksiä saa. Seuraavana aamuna Elvis raahasi isoa rottaa, yrittipä livahtaa sen kanssa sisälle.
Susi, ilves vai kettu? Siinäpä meillä on riittänyt pähkäilemistä. Kun totta puhutaan, jokunen tippakin on silmäkulmasta tirahtanut. Ihmisten lisäksi Elvistä saattavat kaipailla toisen naapurin somat kissat, joita on seitsemän. Ehkä se vietti niitten seurassa öitään, mutta jälkeläisiä ei kaipaajien joukossa kaiketi ole. Elvis oli siinä suhteessa vannoutunut peräkammarin poika, leikattu kolli.
Kissalla sanotaan olevan yhdeksän henkeä. Niinpä en kummastelisi, vaikka vielä tapahtuisi ylösnousemuksen ihme. Parasta lienee vain elellä jälleennäkemisen ihanassa toivossa.
Onpa kaunis muistokirjoitus Elviksestä.
Pappilasta Kaustan Ullukkaan muuttanut ja sittemmin Hyvärisen Karin luo kotiutunut Roope-kissa on siirtynyt tästä ajasta ja seurastamme pois. Kiitos, Kari, hyvästä saattohoidosta! E ja U.