Harakka nauraa

Perämiehiä. Kuvat Irene Peuhkurinen.

Ovenvahti.

Eräänä kesänä meillä oli harakka. Varista sanotaan viisaaksi linnuksi, mutta meistä harakka oli se viisaampi otus. Ainakin se oli hyvin reviiritietoinen. Ja oman väen se tunsi.

Erään kerran kummipoika oli tulossa kylään. Kun Kalleksi nimetty lintu huomasi sisälle pyrkijän, se istahti kiireesti oksankokkuralle, joka toimitti ovenrivan virkaa. Joka kerta kun poika aikoi tarttua ovenripaan, sai käsi nokan kopautuksen. Onneksi sisällä olijat huomasivat tilanteen ja tulivat pelastamaan sisälle pyrkijän.

Toisen kerran oli kylpijöitä kylässä. Pyyhe pään suojaksi ja mahan alus jalkoja täyteen, niin pääsi onnellisesti pihan poikki saunalle.

Myös ohi kulkevat lenkkeilijät saivat osansa Kallen räkätyksestä. Sanotaan, että harakka nauraa. Huomasimme kuitenkin, että nauru oli epävarmuuden ja pelon merkki. Puussa riippuvat ja tuulessa käärmeen tavoin huojuvat kalaverkot saivat sen nauramaan hysteerisesti ja hyppimään oksalta oksalle mokomia ”käärmeitä” ihmetellen.

Meitä Kalle seurasi mielellään retkillämme. Marjankeruu eteni sen seuratessa lentäen puusta puuhun. Järven yli matkatessa se istui veneen laidalla.

Naapurilla oli remontti meneillään. Kalle lensi uteliaisuuttaan tyydyttämään rakennukselle. Siellä se siirtyi häiriöpuolelle. Taisi jokunen naula kadota ja vaarassa olivat myös pienemmät työkalut. Poishan se piti hätistää. Käteen sattui sopivan kokoinen kivi. Jos olisi ollut tarkoituksena tappaa, niin varmasti EI olisi kivi osunut. Mutta nyt se osui ja Kalle pääsi autuaammille rakennusmaille. Vahinko mikä vahinko! Ei siitä naapuria voinut moittia.

Harakka haudattiin hiljaisuudessa.

PS. Nykyään luonnon eläinten ottaminen lemmikeiksi on kiellettyä. Tämä onkin varsin ymmärrettävää. Jäihän meidänkin lintujen elämät varsin lyhyiksi ympäristössä, joka ei ollut niille luontainen.