Rauta otetaan sulatusuunista valua varten.
Sota ja rauha sodan jälkeen ajoi Värtsilän väen maailmalle. Iso osa rautatehtaan väestä siirtyi eteläiseen Suomeen Wärtsilän muille tuotantolaitoksille. Jonkin verran väkeä jäi Peijonniemen kylään perustettuun Uusi-Värtsilään rautasulattimon töihin. Ajan myötä tämän Wärtsilä-Yhtymän rautasulattimon toimintakin päättyi, muistini mukaan vasta 60-luvulla. Sulattimon uusi omistaja jatkoi raudan valamista vielä jonkin aikaa vanhoilla laitteilla. Sotaa edeltävästä värtsiläisten elämästä on juttuja kirjoitettu jonkin verran, mutta vieläkö löytyisi juttuja siitä miten värtsiläisten evakkoelämä vakiintui uusissa työtehtävissä Uusi-Värtsilässä tai muualla. Uusi-Värtsilässähän toimi muutamia Värtsiläisten vanhoja järjestöjä vielä kymmenien vuosien ajan, mutta nekin ovat jo hukkuneet ajan virtaan. Värtsiläisten Seuran julkaisema Muistojen Värtsilä – kirja on hieno tallenne värtsiläisten muistikuvista ja tunnoista, mutta kaikkea ei varmastikaan ole vielä kerrottu. Uutta vastaavanlaista kirjaa ei ehkä ole tulossa, mutta nettilehti Värtsi tarjoaa palstatilaa muisteluksille ja mielellään julkaisemme aihepiiriin liittyviä kuviakin. Ne, joilla on henkilökohtaisia muistikuvia työelämästä 40- ja 50-luvulta alkavat olla jo ikäihmisiä, mutta nuoremmillakin saattaisi olla ainakin kuultua tietoa asioista, ehkäpä kuviakin on jäänyt talteen noilta vuosikymmeniltä.
Raudanvalajat. Sula rauta valuu muotteihin.
Kävin Uusi-Värtsilässä rautavalimolla vuosikymmenen vaihteessa joko 60-luvun ihan loppuvuosina tai 70- luvun alkuvuosina. Tarkka vuosiluku ei ole muistissa. Rautaa valettiin, mutta valimon omistaja oli jo silloin vaihtunut. Laitteet olivat todennäköisesti Wärtsilä-Yhtymän perua. Rautavalimossa kuvaaminen tuotti vaikeuksia nokisessa hallissa rautasulan valkoisessa hehkussa, mutta muutamia otoksia raudanvalajista sain.
Nämä Sepon valimokuvat ovat harvinaisen tasokkaita. Toivottavasti niitä nähdään lisääkin.
Vuonna siis kuuskytviis, kuuskytviis…
Kyseisenä vuonna teki WTOL:n opiskelijaporukka
exkursion Uuteen-Värtsilään ja Jänisjoen voimalaitoksiin
opettaja Setälän johdalla. Opettajan lisäksi mukana
oli kymmenkunta opiskelijaa sekä tietenkin bussinkuljettaja.
Opintomatkmme suuntautui ensimmäiseksi Wärtsilä Oy:n
Uusi-Värtsilän sulattimolle. Olin tietenkin polleaa poikaa
koska olin itse kotoisin Värtsilästä.
Tutuistuimme valimon toimintaan johdon opastuksella.
Työssä oli mallipuuseppiä, muotintekijöitä, keernaajia,
kaavaajia ja valajia. Näitä ainkin. Työolosuhteet salissa
näyttivät todella ankeilta. Tutustumiskierroksen jälkeen
johtaja esitteli meille toimintoja kahvittelun lomassa.
Matkamme jatkui reittiä Vääräkoski-Saario-Vihtakoski-
Ruskeakoski. Tuohon aikaan kaikki Jänisjoen voimalaitokset olivat
”miehitettyjä”, tarkemmin tutustuimme Vihtakosken ja
Ruskeakosken laitteisiin ja toimintoihin.
Huh,huh pikä päivä ja mikä tie! Maisemat olivat kylläkin
unohtumattomat. Loppumatkasta nälkäkin jo yllätti, emme
olleet saaneet suuhumme muuta kuin ne kahvit Uusi-Värtsilässä.
Kyllä Huhtilammelta ostettu Berliinimakkara ja limpsa
tekivät kauppansa!
Linja-autossa oli kuitenkin tunnelmaa kun lähestyimme
kaupunkia, vaikka jano pääsikin yllättämään. Matka
oli ilmeisesti antoisa koska kelaan sitä
mielessäni vielä neljänkymmenenkuuden vuoden kuluttua.
Uuden -Värtsiilän sulattimolla oli toimitusjohtana 1966-1970 laulajana mainetta niittänyt Teemu Grönberg.
Johanneksen kertomus matkasta Uusi-Värtsilän sulattimolle ja Jänisjoessa toimiville voimalaitoksille palautti muistiini polkupyöräreissut Vihtakoskelle ja Ruskeakoskelle. Näillä laitoksilla oli johtajana poikakaverini Esko Pitkäsen isä. Perhe oli muuttanut Värtsilästä mainittujen koskien varrelle. Ajelin monena viikonloppuna 1950-luvulla Tervavaaran ja Pekkulan kautta yökylään ja maanantaiaamuna takaisin, niin että oli taas kotona töihin valmiina klo 7 mennessä. Se oli aika rankkaa matkantekoa mäkisellä soratiellä vaihteettomalla polkupyörällä. Mutta kaveri oli mieluisa, maisemat mahtavia ja kunto kova. Nykynuoret tuskin jaksaisivat/viitsisivät tällaiseen kaverisuhteeseen ryhtyä. – Uusi-Värtsilässä kävin pesäpalloharjoituksissa polkupyörällä Värtsilästä Selkäkylän ja Kaurilan kautta, muistaakseni parikin kertaa viikossa. Pelasin Värtsilän Teräksen joukkueessa maakuntasarjassa. Siitäkin ajasta on mukavia muistoja. Kun Leminrinteen päälle polki satulassa istuen, oli tullut aikamieheksi. Se oli testi. Nyt tietä noustaan autolla, ja sitten joskus ”jalat edellä”. Ierikka
”Raudanvalajat” herätti jälleen eloon nuoruuteni Vanhassa Värtsilässä. Olin harjoittelijana työssä valimon viereisellä sähköosastolla 1943 ja tutustuin silloin koko tehtaan toimintaan raudanvaluunkin- ihan paikanpäällä.
”Ierikan” muistelemat pyörätiet tulivat kovinkin tutuiksi. Ensimmäinen jo vanhan Värtsilän kirkonmäki,kun menin isän polkupyörän tarakalla pyrkimään keskikouluun syksyllä 1938 ja kylältä ajava moottoripyörämies oli ajaa päällemme. Senjälkeen tiet Värtsilän ja Kaurilan välillä tuli poljettua kymmeniä kertoja. Viimeisillä reissuilla vuosina 1951-52 polkupyörässäni ei vaan ollut kunnon kumeja ja pumppua tarvitsi aina parin kilometrin jälkeen.
Teemu Grönbergin jälleen Uusi-Värtsilän sulattimon ja Jänisjoen voimalaitosten johtajana sulattimon lakkauttamiseen saakka oli sulattimon sähköteknikko ILMARI ROMPPANEN.
Ei tuohon muistiinsa näköjään enää ole luottamista. Muistelin, että Wärtsilä lopetti sulattimon toiminnan 60-luvulla. Kommenttien perusteella ei näytä näin olevan. Jos Grönberg oli johtajana 1966-70 ja Romppanen vielä sen jälkeen, on sulattimo toiminut vielä 70-luvun puolellakin. Kuvat on joka tapauksessa otettu ennen vuotta 1975. – Toisaalta, erään kirjallisen lähteen mukaan sulattimon toiminta päättyi 1968. Wärtsilän sulattimotoiminnan loppumisen jälkeen jäivät vielä Jänisjoen voimalaitokset Wärtsilälle, kunnes yhtiö luopui voimalaitoksista 1990 ja voimalaitokset siirtyivät Pohjois-Karjalan Sähkön omistukseen vuoden 1991 alussa.
Netistäkin löytyy googlettamalla sulattimon
viimeisten vuosien historiaa,
esim. asiansanalla Uuden-Värtsilän
sulattimo.
Kervisen jälkeen valimon osti Lauri Ropponen ja nimeksi tuli
Tohmajärven Rautavalu. Toiminta oli vilkasta ja ImatranVoimalle
valettiin erikoisvaluja sähkön tuotantoon. Toiminta loppui
tammikuun lopussa 1984. Olin itse erilaisissa tehtävissä niin
purkuhommista konekaavauksen kautta valuhommiin, kuin myös
putsaamohommissa n.10 vuotta.
Wärtsilä Yhtymästä oli Hilkka Partasen Uusi-Värtsilä jutussa 16.10. 2010 ja lisää tänä syksynä, jossa jo hieman tulee esiin mitä kylälle tapahtui suuren työnantajan lopetettua. Meitä Rautavalulla työskennelleitä on vielä iso liuta elossa, ja toivottavasti muisteluihin osallistuisi mahdollisimman moni, niin tulisi historiaa tallennettua jälkipolville. Mutta onneksi kylätoimikunnan vihmerät naiset Aaltosen Maija ja Rouvisen Greta ymmärsivät haastatella nauhalle entisiä tehtaantyöntekijöitä, jotka siirtyivät työn mukana rajan takaa uusille elonmaille, ja näitten nauhojen pitäisi olla kunnanarkistossa. Ja siellä ovat myös Helge Ratilaisen aikoinaan ottamat valokuvat tehtaalta ja kylästä,suurennettuna ja kehystettynä. Uutisalasin kirjoitti 3/11 myös valimosta, ja FB-versio löytyy googlella. Mieheni valmistui käsinkaavaajaksi 9kk valimokurssilta 1970-71, ja oli valimolla 6,5v. työssä. Minä olin malliveistämössä puisten valumallien viimeistelijänä 3,5v. Silloin kylällä oli elämää, eikä nuorisollakaan ollut työnpuutetta. Kun tehdas loppui, olin perhepäivähoitajana yli 20v. mutta 2004 sekin loppui kylältä, ja hoitoa tarvitsevat lapset saivat hoitopaikan Kemiestä.
Nykytilasta saa kuvan Hilkka Partasen ” Hiljainen kylätie” 31.10.2011 Värtsi
olen Lassin poika ja haluaisin yhteyttä nim.Tupeen
Terve Heikki, numero on 0505177862,
Tuomo Hyttinen, alias Tupe
Tai hyttitu@gmail.com