Kesäilta

Kuva Lissu

Saunan ovi narahti. Hilma kömpi punakkana höyrypilven seasta ja istahti verannalle jäähdyttelemään. Koko päivän hän oli kykkinyt kasvimaalla lyhyttä ruokataukoa lukuun ottamatta. Hilma hyrisi tyytyväisyyttään, sillä kasvit olivat lähteneet hyvin kasvamaan hänen hellässä hoidossaan. Tuoreen koivuvastan tuoksu viipyi vielä iholla, kun hän istui siinä Santerin tekemällä jakkaralla ja katseli ilta-auringossa kylpevää järveä. Satakielet helskyttivät kilpaa rantapensaikossa. Jostain kauempaa kuului kuikan haikea huuto. Joutsenpari etsi syötävää rannan kaislikosta. Ikävä riipaisi Hilman mieltä. Siitä oli jo melkein viisi vuotta, kun hän jäi leskeksi.

Hilma havahtui mietteistään, kun naapurimökin laiturille pelmahti iloisesti hälisevä nuorisojoukko ja avasi matkaradionsa. ”Kalliolle kukkulalle rakennan minä majani,” kiiri laulu pitkin rantoja. Hilma kietaisi haalistuneen sinisen kylpytakin päälleen, työnsi paljaat jalkansa linttaan poljettuihin kenkiin ja lähti kapuamaan polkua pitkin tuvalleen. Sisilisko vilahti ruohikossa, kun Hilma pysähtyi katsomaan polun poikki lyllertävää siiliä.

Mirrikin tuli parahiksi retkiltään. Naukaisi ja puski Hilmaa sääreen. Yhdessä he kiipesivät portaat tupaan. Hilma täytti kissan kupin maidolla ja pisti pannun tulelle. Kohta tuvan täytti vahva kahvin tuoksu. Hilma haukkasi palan vehnäsestä ja hörppäsi kahvia päälle. Kello raksutti verkkaisesti tuvan seinällä. Hilma silitti Mirrin kiiltävää turkkia ja katti kehräsi tyytyväisenä emäntänsä sylissä. Suloinen raukeus valtasi Hilman hänen istuessaan keinutuolissa lukemassa. Tytär oli käydessään tuonut hänelle Rauni-Leena Luukasen kirjan ”Kuolemaa ei ole.”

Ovi avautui ja samassa tuvan täytti kirkas valo. Oviaukkoon ilmestyi kaksi vierasta henkilöä. He puhuivat outoa kieltä, josta Hilma ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vieraat olivat pukeutuneetkin ihan kummallisesti, hopeanvärisiin haalareihin ja kypäriin. ”Ovatkohan he ulkomaalaisia,” mietti Hilma. Ei täällä ennen tuon näköisiä olentoja ollut näkynyt. Hilma yritti kysellä, että mistä kaukaa vieraat oikein ovat, mutta sai vastaukseksi ihan käsittämätöntä mongerrusta. Vieraat vaikuttivat kuitenkin ihan ystävällisiltä. Mirri murisi ja sähisi ja sen kaikki karvat olivat ihan pystyssä.

Vieraat katselivat tuvassa ympärilleen sen näköisinä kuin olisivat etsineet jotain. Hilma ajatteli, että niillä on varmaan jano. Tiskipöydällä oli ämpärillinen raikasta lähdevettä. Hilma täytti kaksi lasia vedellä ja ojensi ne vieraille. Vieraat siemailivat lasit tyhjiksi ja nyökyttelivät hyväksyvästi. Ne puhuivat toisilleen sitä samaa salaperäistä kieltä kuin äskenkin. Sanoen jotain vielä Hilmallekin, he poistuivat tuvasta. Kohta ulkoa kuului vienoa surinaa ja Hilma näki kuinka kuusikon reunasta kohosi pyöreä, hopealle välkehtivä esine taivaalle.

Kirja kopsahti lattialle ja Hilma säpsähti. ”Oho, taisinpa torkahtaa, miten se nyt niin ramaseekin,” tuumi Hilma haukotellen ja siirtyi kammarin puolelle. Hilma otti kaapista puhtaan ruusukukallisen yöpaidan ja veti sen päälleen. Letittäessään harmaantuneita hiuksiaan, hän katseli piirongin päällä olevaa Santerin kuvaa. Kömpi sitten tyytyväisenä peiton alle ja risti kätensä. Mirri hyppäsi perästä ja asettautui kerälle Hilman jalkopäähän. Pian kammarin täytti tasainen kuorsaus.