Joonaksen lumoissa

Kauniita esineitä. Kuva Maija-Liisa

Jokainen meistä on elämänsä aikana keräillyt jotakin. Houkuttelevia ovat ainakin marjat, sienet tai vaikkapa kukkaset. Sitä tulee tarpeeseen tai ajankuluksi keräiltyä kaikenlaista, jos sopivasti kohdalle sattuu. Liekö tapa peräisin kivikaudelta, jolloin oli vallalla keräilijöiden ja metsästäjien yhteiskunta.

Oma keräilyharrastukseni alkoi vaistonvaraisesti jo lapsena. Keräsin talteen kaikki kauniit karkkipaperit ja kiiltokuvat liimasin vihkoon. Oli aika, kun kahvipaketin mukana tuli Joonas-kortteja. Voi sitä pettymyksen määrää, jos avatusta paketista kuoriutui esille jo kokoelmassani ennestään oleva Joonas.

Koko tähänastisen elämäni mittainen keräilykohde tuli sattumoisin postikorteista. Laitoin visusti talteen itselleni ja kotiini saapuneet postikortit. Niillä leikittiin, mutta niitä ei revitty eikä rypistelty. Lapsuuden kodistani poismuuton aikaan tulin tehneeksi sen virheen, että annoin serkulleni jo keräämäni yli kolmesataa postikorttia. Siinä menivät ne vanhimmat ja arvokkaimmat.

Postikorttien keräämisestä tuli kuitenkin läheinen harrastus uudelleen. Erilaiset postikorttityypit, korttien kuvat ja tekstit kertovat omaa ajankuvaansa. Joku on nähnyt vaivan, että on ostanut kortin, raapustanut siihen tarvittavan viestin tai onnittelun, liimannut postimerkin ja vienyt kortin postiin. Mikä tunne, kun löydän laatikostani tällaisen kortin. Ei oikeaa postikorttia voita mikään!

Erilaisia kolikoita pistelen syrjään silloin tällöin. Toivon bongaavani suomalaisen 20 sentin kolikon vuodelta 2000. Sillä olisi arvoa. Eipä ole vielä kohdalle osunut.

Keräilyvimma Arabian vanhoihin astioihin valtasi jonkin muodin mukana. Halusin tehdä löytöjä, en maksaa itseäni kipeäksi, jolloin suuret kokonaisuudet olisi mahdollista saada. Vähän kerrassaan täydentyvä sarja vaatii vuosikausien urakan tai yhtäkkisen onnenkantamoisen.

Pienimuotoisesti tulee kerättyä myös Lomonosovin posliinieläimiä ja astioita. Niiden hintataso on säilynyt keräilijän kukkarolle sopivana.

Sen verran sukututkijan vikaakin on, että jossain elämänvaiheessa heräsi kiinnostus oman sukupuun rakentamiseen. Kuolleiden ja elävienkin suvun jäsenten henkilötietoja tulee kerättyä tiedostoihin. Ne juuret kiinnostavat. Mukavaa on nähdä oma paikkansa sukupolvien ketjussa.

Oman lukunsa muodostavat suvun ja kodin perintönä tulleet esineet. Niissä tulee mukana esineen tuoma ilo ja historia. Muistan keneltä , missä ja milloin mikäkin esine on kotiini kulkeutunut. Moniin esineisiin liittyy hieno kertomus, hyvä tarina. Se tuo mukanaan elämyksen, joka vetoaa tunteeseen.

Samoin monet vinttikomeroiden ja kirpparien työkalut ja astiat ovat toimivia nykykodissakin. Kestävätpä vielä seuraavallekin sukupolvelle. Ajan patina, esineiden muoto ja niihin liittyvä mielihyvä säilyy muistoissa kauan. Jonkin läheiselle ihmiselle kuuluneen esineen voi tuntea melkein osaksi itseään.

Maija- Liisa

 

5 comments for “Joonaksen lumoissa

  1. Maija-Liisan juttu ja sen mukana oleva kuva
    saivat minut kaipaamaan jo edesmennyttä
    Myllerin osto- ja myyntiliikettä Joensuussa.

    Piipahdimme siellä melkein viikottain erään
    samanhenkisen työkaverin kanssa. Huoneet olivat
    loppuaikoina jo kovin täyteen ahdettuja, väliköissä
    ei meinannut mahtua kulkemaan.

    Olimme pysähtyneet katselemaan isokokoista, pahvista
    koulun opetustaulua jossa oli niittyleinikki. Kummankin
    teki sitä mieli, mutta eipä se meilläkään olisi
    mihinkään mahtunut.

    Kuvaa katsellessamme kinasimme leikkimielellä niittyleinikin
    tieteellisestä nimestä. Toinen muisti alun ja toinen lopun.
    Hetken kuluttua taulun takaa kuului vieno kuiskaus:
    ”Ranunculus acer.”

    Huonekaluröykkiön ja taulun takana seissyt nainen päätti pilailla kanssamme.

  2. Tänä aamuna puhui nuori pappi radion aamuhartaudessa. Hän kertoi, miten hänen mummonsa on hänessä. Koen samanlaista tunnetta, kun istun kappelissani ”mököttämässä” ja katselen alttarin isoa kiveä, joka on Lintulan puretusta kivinavetasta, ja sen päälle rakennettua puuosaa, jonka ainekset ovat Lintulan vilja-aitasta. Aitta on rakennettu v. 1777. Sinä vuonna syntyi Paavo Ruotsalainen ja Lintulan isäntänä oli Matti, joka oli nainut Nissisen Valpurin ja muuttanut talonpitoon kotivävynä. He ovat minussa, niinkuin myöhemmätkin esi-isäni ja -äitini. – Kun muutimme v. 1991 Värtsilän pappilaan, saimme ostaa Rummukaisen Veikolta puuastioita, jotka hän oli sorvannut Lintulan (Sinilinnun) lattianlankuista. Esivanhempieni askeleet mittaavat tietäni. Astianmaussa on menemisen meininki, tosin vuosi vuoden jälkeen yhä verkkaisempi. – Seinällämme on ilmapuntari, jonka ukkini on saanut. Siihen on kiinnitetty messinkilaatta kaiverruksin: ”E.Lintuselle P.-K.M:seuralta III.p. kokotal.kilp. v. 1916”. Viisari siirtyy säiden vaihtelun mukaan näytön kehällä: STORM REGN OSTADIGT VACKERT MYCKET TORTT.
    Muistan, kuinka isä kävi aamuisin napauttamassa etusormellaan ilmapuntarin lasia nähdäkseen, mihin suuntaan viisari liikahti. Siitä hän teki johtopääkset, mikä olisi sopiva heinänkaatopäivä.
    – Monta muutakin esinettä olen perinyt kodistani, jotta menneet polvet olisivat minussa. – Keräilijän henki asuu minussa myös postimerkkien leikkaamisena kuoresta pajuvakkaan. Mutta näitä merkkejä en liimaile kansioon, vaan lähetän ne sopivina annoksina Suomen Lähetysseuralle, joka järjestää postimerkkien huutokauppoja. Sieltä ”sikariporras” käy merkkejä ostamassa, ja SLS lähettää työntekijöitä ”maailman ääriin”. – Sitten minulla on myös tapana keräillä appelsiinin, mandariinin, viininrypä-leiden, perunankuorien ym. ruokatarpeiden jäännöksiä kompostiin. Minulla on siis globaali komposti, ja kasvimaani on globaalikasvimaa, jossa madot saatuaan ravinnokseen kaikki kahvinporot muokkaavat mullan kuohkeaksi. – Keräily on hauskaa, ja sitä voi harrastaa monella hyödyllisellä tavalla. Mutta Arabian astioista en mielelläni luovu! Enkä allakoistani, joita on 1960-luvun puolivälistä alkaen. Niitä lukiessani vaellan menneitä aikoja pitkin, kertaan muistiinpanoihin kertynyttä. Tästä on tavallaan kysymys, kun kirjoitan tarinoideni loppuun: Ierikka.

  3. Tuo Erkki Lintusen kertoma on aivan totta. Esivanhempamme
    asuvat meissä. He ovat menneet jo edellä oman polkunsa loppuun,
    mutta samalla opastaen meitä perässä tulevia välttämään vaaran-
    paikkoja. Samoin he ovat näyttäneet usein esimerkillään, kuinka
    tulisi tielle osuneista pienistä onnenmurusista nauttia.

    Nuo läheisiltä ihmisiltä tulleet esineet pitävät mukanaan
    kulkevaa kertomusta aina elävänä.

  4. Postikortit ovat olleet minunkin suuri rakkauteni ja niitä onkin kertynyt muutama laatikollinen vuosikymmenten saatossa ystävien, sukulaisten ja tuttujen lähettämänä.

    20 vuotta sitten aloin kerätä enkelikortteja ja niitä minulla on monta sataa.

    Korteista nostalgisimpia ovat 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa lapsuuden ystäviltä ja koulutovereilta saadut kortit.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *