Vikeli

Veikko Lavi lauleli aikoinaan Vieläkö muistatte Limperin Hilman. Näitä sanoja pukkasi muunneltuna harventuneeseen päänuppiini, kun muistelin Värtsilän vanhoja tuttuja. Minun päässäni sanat kuuluivat muodossa Vieläkö muistatte Vikelin Valman. Oikeastihan Vikeli oli tietenkin Wegelius, asui Savikontien alkupäässä heti pian Osulan jälkeen. Saattoi asua sisarensa tai muun sukulaisnaisensa kanssa siellä kahdestaan.

Mistäkö minä Valman tunnen? No epäilemättä 50-luvulta ja tietenkin Patsolan Karvisen maatöistä. Siellähän minä usein häntä näin päiväläisenä elonkorjuussa ja joskus muissakin pätkätöissä. Sen verran hyviksi tutuiksi tultiin, että muutaman kerran kyläilinkin Valman luona. Kaipa sitä tuli mentyä myös lapsettomiin taloihin norkoilemaan, jos vaikka tarjoilisivat namimelliä tai muuta herkkua.

Valman juttuja oli kiva kuunnella. Häneen oli jättänyt lähtemättömän vaikutuksen olonsa herrasväen kotiapulaisena Helsingissä. Usein hän kertoili tuon pääkaupungin talouden tavoista, joissa riitti aikuisillakin ihmettelemistä, saati itselläni, siis melkein metsässä kasvaneella pikkupojalla. Oli ollut sisäköllä tiukat pukukoodit, päähineet ja esiliinat. Ja entäs ne ruoka- ja juomatarjoilut kattauksineen. Ei ollut alkuunkaan riittänyt, että vetää ruiskyrsästä kunnon siivun puukolla ja voita päälle. Ei ei, oli ollut monet lasit ja lautaset. Tiedä vaikka ihan viiniä olisivat kulautelleet.

Riuska työihminen Valma oli ja kovasti toivottu Karviseen töihin. Kysyjiä oli muitakin, joten ajoissa oli pestuusta sovittava kilpailussa pärjätäkseen. Muistan elävästi Valman naurun ja ilmeet, mutta niitä ei näillä näppäilyeväillä pysty kuvailemaan, joten jätän tälle kohdalle tilaa lukijan mielikuvitukselle.

Ei niin hyvää, etteikö jotakin pahaakin. Valmalla oli sukua Helsingissä ja sieltä kesäisin vieraili Värtsilässä ylisiisti, kauniisti pukeutunut ikäiseni nätti pikkulikka. Että osasi olla ylpeä. Ei sitä pääkaupungin epeliä kiinnostanut navetassa käynti, puissa kiipeily tai onkimatojen kaivelu. Oli kuitenkin Valmalle kaikki kaikessa, myös puheissa. Tyttö oli esiintynyt lukuisia kertoja radiossa Markus-sedän ohjelmissa. Mitäs sitten, ajattelin tuolloin. Voi että, ajattelen tänään.

Kysynkin tekstin alkupuolen sanoin: Vieläkö muistatte Vikelin Valman? Onhan siinä Valman lähellä saattanut asua vaikkapa joku Värtsin lukija.

Linkkinä jutussa mainittuun lauluun eli Veikko Lavin Vieläkö muistatte Limperin Hilman:

http://www.youtube.com/watch?v=DEO1U2Q6yec

Sakari H

 

Share

13 comments for “Vikeli

  1. No meilläkin on toisenlaisia muistoja Valma-naapurista, mutta jääköön tarkemmin kertomatta. Lisäksi Valma taisi tykätä meidän Seposta ja oli aina hyvät kahvin lisukkeet.Olimme heinällä Karvisessa melkein heti Patsolaan tultua – minäkin tein heinää silleen kuin osasin- olen tainnut jo aikaisemmin kertoa myöskin heinänteosta mummon siskon luona Sarvingissa. Mentiin ensin junalla ja sitten linjabiilillä ja loppu 5 km kävelemällä.
    Mike

  2. Kyllä muistan. Aika lähellä on tullut asuttua, mutta kotona en varmaankaan ole uskaltanut käydä. Nopeajalkainen ja kovaääninen hän oli. Hänen metsässään oli seudun parhaat metsämansikkapaikat. Sinne kun yritettiin mennä mansikkaan niin saatiin aina äkkilähdöt. Vikeli ajoi meitä takaa pitkin metsiä ja voimasanat kuuluivat kauas.. Ei hän meitä koskaan saanut kuitenkaan kiinni eikä toteuttanut uhkauksiaan.

    Olisihan niitä mansikoita ollut varmasti muuallakin, mutta oli siinä seikkailun makua jos onnistui syömään Valman mansikoita. Ja olihan se vaihtelua saada neiti Vikeli juoksemaan taas kerran pitkin metsiä.

  3. Tulikin mieleeni, oliko Vikeli sittenkään Wegelius vai paremminkin Wigell?
    Itse en lopultakaan jaksa muistaa, vaikka kuinka aprikoisi.

  4. Kyllä hän oli ihan oikeasti Wegelius.
    Muitakin Wegelius nimisiä oli Värtsilässä samoihin aikoihin. Ja ellen väärin muista niin kaikki olivat kansan suussa “Vikeleitä”.
    Elna- asui jossain Savikolla. Pertti- asui Kolehmaisen vastapäätä Tervavaarantien toisella puolen. Pertin sisko Lea on kai joskus pistäytynyt Värtsilä päivillä. Terveiset Lealle

  5. Lea on hyvin metkantuntuinen “tyttö” -mukava
    Pertin haudalle olen joskus jouluna vienyt kynttilän -ei itselläni ole Vlän hautausmailla tuttuja.
    Mirjasisko

  6. Wegeliukset lienevät kaikki samaa sukua. Olen jostain saanut sellaisen käsityksen. Jos “tietoni” pitää paikkansa, on suvun kantaisä Tuomas Uppa Ilmajoelta. Hänen poikansa poika oli muinoin kappalaisena Tohmajärvellä. Muutama sukupolvi hänen jälkeensä tulevat esiin Tietäväiset, mm. Algot Tietäväinen eli Maiju Lassila, joka oli mummoni Anna Lintusen o.s. Käihkö serkku. Haaveeni on ollut jo vuosia tutkia tätä sukua. Toisaalta Wegeliuksista on kyllä sukutietoa. Mutta ovatko siinä mukana nämä Värtsilän Vigeliukset. Tämä juuri minua kiinnostaa. – Elna Wegelius kutoi Värtsilän vaakunaryijyn, jollainen on kirkkomme seinällä, ja mm. Wilhelm Wahforssin kodissa (tai perillisten hallussa?). Ierikka

  7. Onko Erkillä tai jollain muulla tietoa ovatko nämä Wegeliukset jotain ruotsittamis kiihkossa jostain suomalaisesta nimestä väännettyjä nimiä vai ihan “oikeesti” Wegeliuksia tai Vigeliuksia”

  8. Ilmajoen Uppan talosta lähti 1700-luvulla kaksi poikaa lukemaan papiksi. Virkaan ryhtyessään he muuttivat nimensä Wegeliukseksi. Toisen pojan poika oli sittemmin Tohmajärven kappalaisena. Tämän yksi poika ryhtyi maanviljelijäksi Tohmajärvelle. Yksi tyttö meni Tietäväiselle. Sitä kautta on minussakin hippunen Wegeliusta, samoin kuin Maiju Lassilassa, ei lainassa vaan ihan pysyvästi. Tulitikkujen lainaaminen on sitten toinen juttu. Ierikka

  9. Pojat lähtivät Uppan talosta opintielle 1600-luvulla, mikä täten korjataan. Wegelius-nimellä on jotain tekemistä Seinäjoen ruotsinkielisen nimen kanssa, mikäli oikein muistan. – Jaa ootzen starii musik. Isviniitte!

  10. Meillä tämä talon rakentamisaikaan oli vähän pientä ongelmaa,
    kun meille oli puhkaistu tie tuosta montulta päin tähän pihaan.
    Oli koneen mentävä sorapenkan läpi. Mutta Valmapa oli eri mieltä ja tulivat Sallisen Sakarin kanssa huutamaan meille, että olemme Valman maalla. Kuuntelimme syytteet, mutta asia ei kuitenkaan ollut niin.
    Meistä kuitenkin tuli ihan ystävät Valman kanssa ja olimme Valman luona konjakkikahveillekin. Täytekakut ja hyvät pullat Emme muistele Valmaa pahalla – päinvastoin.
    Minulla on nuorena ollut Joensuussa “hienolisto kyläpaikka Österholmien kotona ja huvilalla. Äitini ja hänen sisarensa (äitini perheessä oli 9 lasta) olivat palvelustehtävissä Torikadun kaupunkitalossa. Se oli jotain, kun sain olla siellä.
    Jotkut saattavat muistaa sen liikkeenkin, mistä naisihmiset ostivat kaikkea kaunista ja naisellista.
    Me myöhemmin saimme luvan kanssa käydä penkomassa vintillä mitähän sieltä löytyisi – ja löytyihän kaikkea kaunista mm. helminnauhoja, hattuja jne. Siitä onkin aikaa – olin silloin
    alle kahdenkymmenen.
    Olis kiva, jos nykyisinkin olis samanlainen muoti ja onhan se –
    jotkut osaavatkin pukeutua, kuten silloin ennen vanhaan
    -hiusmuodista lähtien.

    Että tälleen
    Mirja Pusa

  11. Kerran, jo kauan sitten, olin murtanut nilkkani ja makasin kotona Patsolan mäellä jalka kipsissä. Olin yksin ja hämärtyvässä illassa lueskelin jotain dekkaria, mistä johtuen säikähdys oli melkoinen, kun alkoi kuulua odottamattomia ääniä eteisestä päin. Säikähdys oli aiheeton, sillä ovesta työntyi pienikokoinen hahmo, kuin harmaa tallitonttu. Hän oli Valma, joka oli kuullut onnettomuudestani ja paistaa pyöräyttänyt tervehdykseksi herkullisia ässiä ison annoksen. – Lämmöllä muistan minäkin hyväsydämistä naapuria.

  12. Hyvä, Päivi, palautit Värtsiin takaisin Wegeliukset. Kun seuraavan kerran menen Ilmajoelle ja Seinäjoelle, käyn Uppan pihapiiristä kiven tai pari kappeliini. Se on 1700-luvulla Tohmajärvellä palvelleen kappalaisen, Henrik Wegeliuksen (Tuomas Uppan pojanpojan) muiston vaalimista, varsinkin kun hänen yhdestä pojastaan tuli maanviljelijä ja juuri hänen jälkeläisiään useassa sukupolvessa ovat Värtsilänkin Vikelit. Kappelini on rakennettu suomalaisen talonpojan ja sitkeän emännän kunnioitukseksi. Jokainen kivi on nostettu toisen päälle heitä kiittäen.

    Potaattipappi

  13. Wegeliukset,siis Vikelit,asuivat täällä Patsolassa meidän naapurustossa.Muistan lapsuudesta,että keväisin kävimme Hilja-tädiltä kysymässä saako heidän puronsa varrelta poimia kulleroita ja saimme luvan. Joka kerta meille annettiin myös karkkia,sillä Hilja ja Einari olivat erittäin lapsiystävällisiä. Pertti ja Lea perivät varmasti saman lapsirakkauden vanhemmiltaan.
    Einarista on muistissa monia kaskuja.Hän toimi koneenhoitajana Vääräkosken voimalaitoksella. Talvella hän kulki noin kymmenen kilometrin matkan hiihtäen.Kerrotaan,että jotkut pikkupojat tekivät hänelle kiusaa jättämällä jätöksensä hiihtoladulle.Einaripa oli pudottanut perheen postilaatikkoon kirjeen.Poikien äiti oli iloisena näyttänyt pojille osoitettua kirjettä,mutta pojat eivät kai ilahtuneet viestistä,joka kuului: Hei te Herrat Leskiset! Paha tapa ompi tää,kun kakarat ne latuselle jää. Näin lempeällä tavalla hän torui poikia eikä kuulemma sen jälkeen kakaroita enää ladulle ilmestynyt .
    Kesäisin Einari kulki Vääräkoskelle polkupyörällä.Paikallinen kauppias yritti useaan otteeseen myydä Einarille mopoa,että työmatka olisi helpompi ja kauppias saisi bisnestä.Lopulta Einari oli heltynyt ja ehdottanut kauppiaalle: Mikäs siinä,kun suostut miun ehtoihin. Lyötiin kättä päälle.Einarin ehdot olivat olleet: Puolet maksan kuoltuu ja toisen puolen ylösnoustuu.Ei kuulemma tullut kauppoja joskin myöhemmin Einarilla kyllä oli mopo.Einarin kuoltua poikansa Pertti jatkoi isänsä työtä Vääräkosken ja Saarion voimalaitoksilla.
    Einarilta jäi myös seuraava sanonta:Kirjat ja kortit ne on autuuden merkit,sukset ja kelkat vie helvettiin.Liekö sitten liittynyt koulupakkoon vai mihin,en jaksa muistaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *