Kiihtelys ja tikkuri ovat vanhoja kappalemittoja, joita käytettiin oravannahkojen myynnin yhteydessä. Ei enää kuitenkaan vuonna 1941, jonka myöhäissyksyyn tämä kertomus ajoittuu. Isäni oli innokas metsämies, ja koska hän kuului ikänsä puolesta niin sanottuun nostoväkeen, ei hänen tarvinnnut olla sotimassa, vaan hän ehti silloin tällöin ahkeroimaan rakkaan harrastuksensa oravanmetsästyksen parissa.
Oravajahti tapahtui tällä kertaa Ryösiönjoen maastossa, Kettulanvaaran ja Leinola-nimisen tilan (näkyy vieläkin peruskartassa) läheisyydessä. Matkaa kivikkoista metsäpolkua lähimmälle Kaustajärvi-Vanha Värtsilä -maantielle oli kolmisen kilometriä. Metsästysretkelle isä oli ottanut mukaan seitsenvuotiaan esikoispoikansa. Onneksi oli ottanut, kuten tarinan edetessä tulette huomaamaan.
Vaikka isä sai osuman oravaan, ei se pudonnutkaan puusta, vaan jäi oksanhankaan roikkumaan. Näin oli käynyt usein ennenkin, eihän siinä muuta kuin että isä kiipesi puuhun sitä hakemaan. Tällä kertaa oksa kuitenkin katkesi ja hän putosi maahan useita metrejä.
Hätääntynyt pikkupoika lähti juoksemaan peltojen yli lähimpään asuinpaikkaan apua saadakseen. Maa oli jo ensilumen peitossa. Setä-Hermanniksi yleisesti kutsuttu Leinolan talon isäntä oli juuri valjastamassa hevosta reen eteen ja lähdössä asioille Vanhaan Värtsilään. Oli onni onnettomuudessa, ettei hän ehtinyt lähteä, vaan riensi apuun ja vei isän hevosella lääkärin luokse Värtsilään. Sieltä isän matka jatkui Sortavalan sairaalaan. Sitten seurasi pitkä ”läsiminen” eli toipumisjakso. Isän toinen jalka vaurioitui onnettomuudessa ja jäi pysyvästi ikäänkuin rennoksi.
Isän metsällä käynnit loppuivat tähän. ”Nykyään metsästys ei kannata” muodostui hänen vakiolauseekseen, jos puhe kääntyi metsästämiseen. Äidilleni tästä kehkeytyi sellainen trauma, ettei hän hyväksynyt enää metsästystä missään muodossa, ei edes siitä puhumista. Itse en tapausta muista, sillä olin syntynyt tuon samaisen vuoden kevätpuolella.
Vuosia myöhemmin istuin silloisen pikkupojan, nyt tietenkin jo aikamiehen, moottoripyörän kyydissä. Olimme menossa Kymi-yhtiön metsäpalstalle juuri samoille paikkeille, jossa epäonninen oravanmetsästys tapahtui. Veljeni ajoi kivikkoista polkua, ja juuri kun olimme lähestymässä putoamispaikkaa, ilmestyi vierelle juoksentelemaan isokokoinen karhukoira. Se ärhenteli ja yritti tarttua hampaillaan nilkkoihimme. Koiran edestakainen juoksentelu ja silmiin paistava aamuaurinko aiheuttivat sen, että pyörän kuljettaja ei huomannut polun yli vedettyä piikkilankaa, vaan törmäsi siihen. Koska vauhti oli hiljainen, ei pyörälle eikä kyytiläisille tapahtunut sen kummempaa, putosimme molemmat vain pusikkoon. Muutaman viikon kuluttua lähdin vapaaehtoisena armeijaan.
Johannes
Olipas kohtalokas oravanmetsästysreissu. Ajoitus avunsaannissa on kohtalonomaisen tarkkaa.Kohtalonomaista on myös tuo toinen onnettomuus samoilla paikoilla vuosia myöhemmin saman perheen jäsenille. Onneksi siitä on selvitty pelkällä säikähdyksellä.
Juodessani tänään aamukahvia, pihan omenapuuhun ilmaantui jostain iloisesti hyppelevä orava. Sen turkki oli vielä kauniin ruskea kesäturkki.
Mielenkiintoista taas kerran. Koetin kovasti netistä löytyvien karttojen avulla löytää Leinolaa ja Kettulanvaaraa; onnisumatta. Ne löytämäni kartat ovat joko liian vanhoja (1800 luvulta) tai liian uusia (2000 luvulta).
Tuli nimittäin mieleeni, että oravaseikkailut, varsinkin Leinola, ovat olleet jokseenkin samoilla seuduilla (Tahkovaara – Hepovaara aluetta), josta löysin aikoinaan autiotalosta kesäkessut.
Toisaalta Johanneksen lähisuku on reissannut tuolloin myös lähellä 50/60 -lukujen partioretkieni Mökkivaaran (Hepovaara – Mökkivaara aluetta) kämppää.
Voihan se joskus selvitä, vaikka jompi kumpi noista mainitsemistani taloista olisi entinen Leinolan talo.
Oravat ovat mieltyneet näissä nykytaloissa eristyksenä käytettävään karhuntaljaan ja kelpuuttivat sen myös omien pesiensä rakennustarpeeksi.
Kerran eräs orava oli vyllien hakumatkallaan tipahtanut meidän
kesämökin saunakattilaan. Me emme huomanneet sitä ja lisäsimme
vettä kattilaan saunaa lämmittäessämme. Minä sitten peseydyin
oravan keitinvedessä, enkä huomannut mitään poikkeavaa. Vasta
seuraavat kylpijät kertoivat muuttuneesta pesupedestä.
Sakari ja kaikki muutkin Leinolasta ja
Kettulanvaarasta kiinnostuneet.
Sakari on seikkaillut kartalta katsottuna
hieman ”alempana”. Kun tullaan Kaustajärvelle
johtavaa tietä Värtsilän suunnasta ylitetään
Otrajoki (Ryösiönjoki). Noin puoli kilomeriä ylityksen
jälkeen on yksityistienhaara vasemmalle.
Kun sitä tietä kuljetaan n. kilomerti ollaan Leinolassa
ja siitä noin kilometri ”ylöspäin” on Kettulanvaara.
Nythän Leinola on ihan ”kekkiillä paikalla”, mutta
toista se oli vuonna -41.
Huh huh.. Olipa pojalla ensiapureissu. Saattoi sydän läpättää melkoisesti. Hienosti toimittu!
Katselin karttaa. Siellähän se on melkein Verkkolammilla asti tuo paikka. Mielestäni Sallisen Saku osti myöhemmin tuon paikan. Tuossa alla on karttalinkki. Leinola pitäisi löytyä sieltä
http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=8000&text=Leinolan+set%C3%A4+Hermanni&srs=EPSG%3A3067&y=6907064&x=691759&lang=fi
Hyvin pääsin Leinolaan, kun kädestä pitäen talutettiin perille ja vielä kaksissa miehin, ettei päässyt enää erehtymään.
Kiitos.
Tuttua puuhastelua oravanmetsästys oli Kiihtelyksessä 50- luvulla. Myös raatojen pudottelu oksahangoista. Hyvää tienes-
tiä se oli. Kiihtelys on 40 kpl oravan nahkoja ja on kuvattuna
myös vaakunassa. Muistelen kiihtelyksen olleen veroyksikkö muinoin.Tikkuri on 10 kpl nahkoja.
Paavo
Minäkin lisään tähän yhden metsästysreissun, -minun ainoani.
Kotiini jäi isän peruja pienoiskivääri. Sillä piti rehvastella koulukavereille kun niillä ei ollut kuin ritsat. Lähdettiin läheiseen metsään oravajahtiin. Tähtäsin puun juurelta oravaa suoraan ylöspäin korkean männyn latvaan. Pojat seurasivat kateellisina vähän matkan päästä. Ammuin oravaa. Ei pudonnut orava puusta, mutta sen sijaan lämmintä suolavettä tuli minun silmilleni. Pojat nauroivat ja siihen päättyi minun lupaava metsästäjän urani alkuunsa.
Orava oli tässä välillä kymmenien vuosien ajan metsästyslaissa rauhoitettu eläin, mutta muutamien vuosien ajan sitä on voinut jälleen metsästää. Vuotuinen metsästysaika koko maassa on kaksi kuukautta pimeimmän talven aikaan, joulu- ja tammikuu. RKTL:n tilaston mukaan koko maan oravasaalis oli v. 2010 n. 5300 yksilöä. Itse en ole muutoinkaan mikään himometsästäjä enkä varsinkaan kummoinen saamamies, joten oravat ovat saaneet jäädä täysin rauhaan. Itselleni saaliseläimen tulisi mielellään täyttää ainakin yksi seuraavista kriteereistä eli olla ns. syötävää riistaa tai selkeä vahinkoeläin ja vähintäänkin siitä pitäisi saada käyttökelpoinen turkis. Edellä mainittu kävynpurija ei oikein käy mihinkään kategoriaan. En tiedä muidenkaan metsästäjien täällä Värtsilässä oravia pyydystävän. Edesmennyt naapurini Einar Kuosmanen kertoi kyllä niistä ajoista, kun hänkin poikasena ja nuorena miehenä mm. isänsä kanssa niitä ansiomielessä metsästi.
Leinolasta tiedän sen verran, että Antti Niiranen asui siellä perheineen sodan jälkeen entisen Pahkavan rannalla sijainneen kodin jäätyä rajankäynnin seurauksena Venäjän puolelle. Niirasen pojista Eemil oli tätini mies. Hän minulle Leinolasta kertoi ja hänen mukanaan ensimmäisen kerran siellä kävinkin. Romuvarikkohan siitä sitten myöhemmin omistajanvaihdoksen myötä tuli.
Kertoisitko Johannes missä itse asuitte noihin aikoihin. Kartan mukaan Leinolan lähelläkään ei ole ainuttakaan muuta taloa. Joku nykykartassa oleva paikannimi riittäisi.
Leinolaan oli kotoani linnuntietä 4-5 km.
Alpoaatoskselle vastaan että jutussasi ”Rikospaikalla”
mainitset Kymi-yhtiön talon. Kotini oli sieltä
katsottuna vastarannalla, eli Kaustajärven toisella
puolella.