Niin kuin tiedämme vanhastaan, Värtsilän tehdas työllisti yli tuhat henkilöä, miehiä ja naisia. Oli perheellisiä ja naimattomia. Perheellisiltä sujui ruokahuolto automaattisesti kotioloissa, mutta perheettömillä se oli useinkin hakusessa. Kauempaa töihin tulleet joutuivat etsimään kortteerin tuttavien, ystävien luota, milloin mistäkin.
Aika usein asunnon etsijä onnistui saamaan ruokahuollon samasta taloudesta. Jos ei, niin miten sitten? Tietysti kylällä oli talouksia, jotka pitivät ns. ruokamiehiä.
Muistan, kuinka äidilläni saattoi olla neljäkin ruokamiestä samanaikaisesti, kolme omaa veljeään ja Kaustajärveltä Otto Majoinen lisäksi. Vankiputkalla kun asuimme, niin pidätettynä olleiden ruokkiminen kuului vielä äitini työn kuvaan.
Olen kysellyt entisiltä lapsuuden ystäviltäni , jotka asuivat samalla suunnalla, tästä ruokamiesasiasta. Eikös vaan yks´ ja toinen kertonut vastaavista muistoista.
Muuan Karintakana asunut ystäväni kertoi heillä olleen ruokamiehenä kaustajärveläisen laukkukauppiaan. Kauppias oli ollut komea mies, joten kauppoja lie syntynyt helposti. Erikoisesti talon pikkutyttöä oli kovasti kiinnostanut kaunis helminauha. Vaan arvata saattaa, ettei tyttö saanut lupaa helminauhan ostoon. Nyttemmin Savonmaalla asuva ystäväni kertoo, että siitäkö johtunee hänen ainainen kiinnostuksensa koruihin, joita hän käyttääkin runsaasti ja päivittäin. Tyttärensä on sanonutkin: ”Meidän äiti on kuin joulukuusi”. Ystäväni oli siihen vastannut: ”Anna mie oon vaikka joulukuusi, kun en lapsena suanu ikinä mittää”.
Muistan itsekin lapsuudestani samaisen kauppiaan. Jännittävän näköinen se hänen tavaralaatikkonsa oli, nappeja, nauhoja, neuloja, huiveja ja vaikka mitä, keveitä tavaroita, joiden kauppias uskoi kiinnostavan etenkin naisväkeä ja joita varmasti tarvittiin taloudessa.
Jatkosodan aikaan ei ollut enää ruokamiehiä. Miehethän olivat ruokamiehinä ”siellä jossakin”. Kotirintamalla elettiin korttiannosten varassa. Ihmeesti kuitenkin tultiin toimeen. Ylensyömisestä ei ollut pelkoa. Mitäs siitä, jos joskus nälkä kurni vatsassa. Eipähän tullut liikakiloja, eikä niistä johtuvia sairauksia.
Minulla oli onni käydä kouluni
kotoa käsin, mutta kuinka monen pienen
koululaisen täytyikään lähteä koulukortteeriin.
Olenkin usein miettinyt kuinka heidän ruoka- ja muu
huoltonsa oikein pelasi.
Hilkka Partasen kertomus ruokamiehistä toi taas
nämä kortteereissa asustaneet koululaiset mieleeni, heitä oli monta minunkin luokallani.
—
Mielenkiintoinen tiedonjyvä oli kaustajärveläisestä
laukkukauppiaasta,mietin kuka se olisi voinut olla.
Tellervon kirjoitus palautti mieleen kahdeksan vuoden ”ruokahuollon” Joensuussa. Kouluviikon alussa pakkasin kotona reppuun lanttukukon ja käteen tankkasin maitopeelarin. Niiden kanssa junaan ja korteeripaikkaan, jossa ei ollut jääkaappia. Kotoa tuotu muona riitti viikon puoliväliin, sitten ostettiin murkinaa kaupasta. Koulun vaatimaton keittoruoka antoi omalla osallaan voimia koulunkäyntiin. Ei ollut mahdollisuutta kursailla pöydässä, niinkuin nykylapsilla. Siksikin kunnioitus ruokaa kohtaan on yksi elämänkatsomuksen keskeinen seikka. Ierikka