Harakoiden muuttomatka

Aamu sarasti ja pikkukylän harakkaperhe heräili silmiään siristellen. Oli hiljaista. Viimeiset kesäasukkaat laittoivat mökkinsä talvikuntoon ja muuttivat kaupunkiin. Muuttolinnut lähtivät. Aura auran jälkeen hanhiparvetkin jättivät kylän.

– Muuttaminen on varmaan raskasta puuhaa, tuumaili äitiharakka. – Onneksemme me emme ole muuttolintuja, joiden täytyy perheen kanssa raahautua joka syksy ja kevät muuttomatkalle.

– Ajat muuttuvat, sanoi isäharakka. – Ehdotan , että teemme lyhyen muuttomatkan ja muutamme kaupunkiin. – Vaihtelun vuoksi, se vielä rääkäisi vakuudeksi.

– Missä sellainen kaupunki sijaitsee? kysyi poikaharakka innostuneesti.

– Minulla on ehdotus, Muusa-tyttö sanoi sukien kylän kauneinta höyhenpukuaan. – Menemme sinne minne nokka näyttää, osaammehan lentää.

Isäharakka tiesi missä lähin kaupunki sijaitsi, ja niin harakkaperhe nousi siivilleen. Suunnitelma alkoi toteutua kuin itsestään. Kaupunkiin olisi vain muutaman tunnin lentomatka. Ennen iltaa harakat olisivat perillä, vaikka pieniä lepotaukoja pitivätkin. Tieverkosto tihentyi. Päivä oli hämärä, ja katuvalot syttyivät nauhamaisena juovana niiden varsille.

– Emme jää keskustaan, siellä on liian meluisaa, isäharakka tähysteli maisemia korkean petäjän latvasta. – Suuntaamme sivummalle, etsimme puiston.

– Muuttaminen on juuri niin rankkaa, kuin arvelinkin, äitiharakka valitti väsyneitä siipiään.

Vihdoin löytyi harakkaperheen tarpeisiin sopiva puisto. Se sijaitsi keskustan läheisyydessä. Kevättä ajatellen siinä kasvoi useita pesäpuuksi sopivia puita. Lähistöllä olevat pihat tarjosivat oivalliset ruokailumahdollisuudet. Koirankupeistakin löytyisi aina jämiä.

– Perillä ollaan, isäharakka esitteli uutta kotipuistoa.

– Hyvä mesta, sanoi puolestaan poika. Muusan silmät tuikkivat kuin kaksi tähteä.

Harakat lepäsivät uudessa kotipaikassaan. Matkakin väsytti. Eiväthän ne joka päivä lennä näin pitkiä matkoja.

– Noista ei ole meille mitään haittaa, virkeä isäharakka opasti aamun valjettua. – Onneksi naapurustossa on vain ajokoira, paimenkoira ja vehnäterrieri. Ei yhtään pystykorvaa tai kanakoiraa.

– Kanakoira, mikä se on? parkaisi äiti.

– Sivistäisit itseäsi, isä murahti. – Sellaisia ovat vaikkapa englanninsetterit tai saksanseisojat.

– Entä ketä noissa taloissa asuu? äitiharakka kysyi äskeisestä hieman loukkaantuneena.

– Yhdessä talossa asuu poliisi, toisessa tullimies ja sitten tuolla kulmassa asuu rakennusmestari. Vain tuo yksi on paha. Hänellä on sellaiset pylväskengät, tämän puiston varikset kertoivat, miten se ihminen oli kiivennyt niillä puuhun ja pudottanut pesän alas.

– Mutta me annamme tulevan talven aikana hänelle siedätyshoitoa, keksi Muusa. – Asumme vain puistossamme, ja hän oppii pitämään meistä.

– Toivottavasti, äitiharakka näytti edelleen huolestuneelta.

Äkkiä taivas tuntui repeävän. Melu nousi huumaavaksi. Joku vinkui ja suhisi. Metsän takaa ilmestyi näkyviin valtaisa jättiläinen. Harakat painautuivat kauhuissaan matalaksi ja kyyhöttivät höyhenet pystyssä taivaalle tähyten. Jättiläinen ylitti asuinalueen häviten näkyvistä.

– Jättiläislintu. Siinä luki kyljessä Finnair, sai Muusa vihdoin sanotuksi.

– Minäpä tiedän, että se on lentokone. Se on sellainen kapistus, joka kuljettaa sisällään ihmisiä, poikaharakka alkoi loistaa tiedoillaan. – Eiväthän ihmiset osaa lentää.

Harakat suoristivat höyhenensä. Jättiläisestä ei näkynyt jälkeäkään ja niin rauha palasi puistoon.

Maija- Liisa