Pirssikyyti

Kevättalvi oli kauneimmillaan. Aurinko korkealla ja kimalteli puhtaalla lumella. Tienpinnat eivät olleet vielä sulaneet, vaan valkoisella polanteella. Astelin Uudestakylästä päin myötäauringossa pitkin maantietä kohti Patsolaa. Elettiin tuolloin enintään 50-luvun puolta väliä. En muista tarkalleen, mistä olin tulossa. Rahaa oli kuitenkin taskussa 350 mk, 1963 vuoden rahamuutoksesta alkaen sama summa oli 3,5 mk ja nyt euroaikana runsas 50 senttiä, ehkä ostovoima huomioon ottaen vastaisi käytännössä tänä päivänä muutamaa euroa. Saattoihan olla, että olin käynyt Irtolassa kauppoja hieromassa, tuskin vielä Tyynen kuppilassa kokeilemassa kympin kolikkoa pajatsoon, vaikka sormi olisi jo alkanut yltää pajatson rissalle.

Olin vielä tasaisella ennen mäkiä, suunnilleen niillä main, missä Sahlstenin maat alkoivat, kun vierelle pysähtyi auto ja etuovi avautui. Kettusen Lassihan siinä oli pirssi-Pobedallaan. Kysyi mihin poika menee ja pyysi hyppäämään kyytiin. Liekö ihan tuntenut ja luullut minun olevan menossa Sääperille saakka. Kerroin, että Karviseen menen. Muuta en sanonutkaan. En edes vastannut kysymyksiin. Pelotti niin kovasti, kun en hintoja tiennyt. Vieköhän se nyt minut Karviseen? Riittääkö raha? Jäänkö paljonkin velkaa ja milläs sen maksan?

Kohtapa oltiinkin Patsolan risteyksessä ja hieman ohikin Sääperin suuntaan, nyt Sahlstenin maiden toisella reunalla. Pääsin tässä pois kyydistä. Kysyin, riittääkö maksuksi 350 mk. Lassi vain naurahti, että eihän tämä mitään maksa, hänhän tässä itse kyytiä tarjosi.

Voi että helpotti. Jos lie osa rahoista jäänytkin pajatsoon, niin ei tarvinnut loppuja hävitä Lassin kyytiin. Kiitos kyydistä. Kiitos. Etupenkillä istuin. Lämmintä oli autossa ja ihan mukavat auton tuoksut. Se oli minun ensimmäinen, lyhin, pelottavin, halvin ja mieleen jäänein pirssikyyti.

Sakari H