Sunnuntaita vasten yöllä näin unen, että minua pyydettiin lausumaan Maamme-laulu ja Karjalaisten laulu jossakin arvokkaassa tilaisuudessa, jossa oli paljon väkeä. Unessa kieltäydyin kunniasta, syyksi sanoin, etten ehtisi oppia sanoja enkä haluaisi lukea niitä paperista.
Aikaisin maanantaiaamuna sain suruviestin: Arvo Kahelin oli siirtynyt lauantaina 30.7.2011 tuonpuoleisiin. Näytin viestin vaimolleni ja meidät valtasi sanattomuus. Lähetin suruviestin veljelleni, joka vastasi, että hän oli kuullut jo asiasta Arvon tyttäreltä. Arvo ja veljeni, molemmat vuosimallia -34, olivat lapsuudenkavereita ja istuivat koulun pulpetissakin vierekkäin, kunnes opettaja erotti heidät rangaistukseksi jostakin kolttosesta. Rangaistus oli, että molemmat joutuivat tyttöjen viereen.
Puolenpäivän jälkeen päätimme lähteä surunvalittelukäynnille Kaheliniin. Piha oli autio, autotallillakaan ei näkynyt liikehdintää. Voimakas kukkien tuoksu lehahti kukkapenkistä portaalle, kun kokeilimme lukittua ovea. Vain Gatzi seisoi pihamaalla kuten ennenkin. Vietimme portaalla hiljaisen hetken.
Olen tuntenut Arvon koko ikäni. Samana päivänä kun synnyin, oli Arvo laskemassa mäkeä saunarannassamme veljeni kanssa. Elettiin välirauhan aikaa, vuosi oli 1941. Taisin olla nelivuotias, kun Arvo, jota Arskaksi kutsuttiin, kävi näyttämässä veljelleni uutta polkupyörän rengasta. Tuo rengas oli tehty Arvon Otto-isän avustuksella manillaköydestä, pula-aika kun oli.
Arvosta olisi paljonkin sanottavaa. Luettelomaisesti ansiolistaan voisi liittää ainakin seuraavat määritteet: Awo – hevonen (savotassa) – Gatzi – Volvo – Magirus – Man – Scania, Scania, Scania…
Viisikymmentä vuotta auton ratissa, miljoonia ajettuja kilometrejä. Nykyajan ajopiirturien laakerit olisivat savuttaneet monta kertaa. Yrittäjän elämä ei varmaankaan ole ollut helppoa, siihen on mahtunut tasaisen tien lisäksi niin ala- kuin ylämäkiäkin.
Sopuisampaa pariskuntaa kuin Arvo ja Kaija Kahelin saa varmasti etsimällä etsiä. Suurperheen isänäkin Arvo oli aina valmis auttamaan muita, olipa kyse aurauksesta, sorastuksesta, sementistä tai viimeksi – muutama viikko sitten – hitsauksesta.
Arvon luonteenpiirteet voisi kiteyttää neljään sanaan: ahkeruus, avuliaisuus, yhteisöllisyys ja ystävällisyys. Arvon sanaan voi luottaa, kun hän lupasi jotakin, se myös toteutui eikä siihen tarvittu päivyriä eikä muistiin merkitsemisiä. Miehen sana riitti!
Myös kesänaapurimme soitti maanantaina ja kysyi, joko olemme kuulleet suru-uutisen. Samalla hän kysyi, josko pitkäaikaisena naapurina ja ystävänä lausuisin Arvosta jonkin muistosanan siunaustilaisuudessa. Arvelin kuitenkin, että Arvon tuntien muistotilaisuus tulisi olemaan vain lähimpien läsnäollessa. Naapurin soiton jälkeen vaimo totesi, että siinä se sinun unesi arvokkaasta tilaisuudesta toteutui; Arvo jos kuka olisi Maamme-laulun ja Karjalaisten laulun arvoinen.
Arvon kunniaksi liitän loppuun säkeen Maamme-laulusta: ”Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien.”
Kaustajärvellä 3.8.2011
Onni Pakarinen
Onnille lämpimät kiitokset isäni muistokirjoituksesta. t.Marita
Halkolahden yksityistien peruskunnostus on alkanut. Olisi ollut ensi vuonna töiden valmistuttua paikallaan juhlia tapausta Arvon läsnäollessa. Olihan hän keskeinen henkilö tieosakkaiden joukossa. Toisaalta on niinkin kuin virressä 511 lauletaan: ”Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien…Tie valmis on, ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen, ja kerran ehjä ihminen ylistää tietä Kristuksen.” pater F.