Se painoi 1,3 kiloa. Kuvat EJ
Mato-onget tehtiin 50-luvulla itse. Kaupasta tarvittiin vain siima ja koukku. Vapa tehtiin leppäpuusta. Eihän se kovin vahvaa puuta ollut, mutta rantalepikkoa riitti Kunnaksen puolella, kiitos vain näin jälkikäteen. Oli helppo valita suhteellisen suora, sopivan pituinen ja paksuinen vapa-aihio. Kummallisen tarkkaa touhua sekin oli, sillä aina sinne vavan latvaan tuli katsottua pieni haaran tynkä, johon sitten sai siiman sidottua pitävästi. Vapa kuorittiin melko huolellisesti, että pääsi kuivumaan ja kevenemään. Joskus latvaan jätettiin metrin verran kuorimatonta osuutta, ettei vaalealla puulla tulisi pelotelluksi saalista.
Ongen painot tehtiin tyhjien kumiliimatuubien kuoresta, ne kun olivat ohutta ja taipuisaa lyijyä. Hyvin oli kuitenkin purtava hampailla paino tiukaksi siiman ympärille, ettei päässyt valahtamaan koukkuun kiinni. Ongenkoho tehtiin vaaleanruskeasta oikeasta korkista eli vanhasta pullonkorkista. Reiän teko ei aina tahtonut onnistua hyvin, oli pulaa tietysti kunnon työvälineistäkin. Alkajaisiksi yleensä lyötiin korkista läpi kolmen tuuman naula. Jos korkki kesti tämän vaiheen halkeamatta, vedettiin naula pois ja alettiin varovasti murennella reikää hieman avarammaksi, että siitä sai siiman läpi ja rinnalle vielä sopivan tukevan korkin tapin.
Vedessä vielä lopuksi säädettiin painon määrä siten, että korkki oli upoksissa ainakin kolme neljäsosaa. Silloin oli onki ottavampi, oli kalan helpompi lähteä kuljettamaan vaikka alaspäin. Hyviähän nykyiset kaupan pakkauksetkin varmaan ovat, mutta minusta ei näytä hyvältä, kun valmispainon vähyydestä johtuen koho jää makaamaan kyljelleen veden pinnalle vain kymmenesosa upoksissa.
Sääperin vartion pitkän laiturin päästä tarttui onkeen vain särkiä, ehkä ahvenkin joskus. Onkilammelta sai pieniä ahvenia, taisi olla hiukan särkiäkin. Otrakankaan suunnan salolammilta nousi pientä ja tummaa ahventa kovasti. Harkkolammella en muista onkineeni koskaan, mutta kai sielläkin kaloja oli ja on.
Kesäisiä puuhia.
Parhaat onkipaikat olivat kuitenkin Sääperillä venematkan päässä, siellä missä Ale oli aikoinaan turoja rakennellut ja ahkerasti ongitellut. Sieltä minäkin sain ison ahvenen. Tuntui, että kestääkö vapakaan moista vonkaletta. Piti myötäillä vavalla ja siimalla, selvästikään mitään rajuja poikkiliikkeitä tai vastavetoja ei sopinut tehdä. Itse olin tuohon aikaan varmuudella alle kymmenvuotias, koska asuttiin vielä vanhalla vartiolla.
Siihen kalaan loppui onginta sillä kertaa, tuli kiire kotiin esittelemään saalista. Olihan veneen pohjalla jo tusinan verran kohtalaisia ahvenia. Ja nyt vielä tämä iso körmy. Oikea kalapoliittinen jytky. Rantaan, kotiin ja vaa`alle. Toden totta, ahven painoi yli 1,3 kg. Muistelen tarkaksi lukemaksi 1352 g ja pituudeksi 35,5 cm.
Pyysin, että sitten kun kalat valmistetaan, on minunkin saatava maistella tuota suurta ahventa. Vanhan vartion yhteiskeittiötaloudessa kuuluin jälkimmäiseen ruokakattausryhmään. Eipä ollut siinä vaiheessa isosta ahvenesta enää ruotoakaan nähtävillä. Kyllähän se harmitti, toivottavasti myös kasvatti. Ehkä ihan nyyhkytysten kanssa, mutta sellaista elämä on.
Sakari H
Merkittävä lehti muistitietojen joukkoon tuo ongen valmistaminen! Tällaisia kertomuksia lisää! Tiedä vaikka entisajan ongenvavat ja siihen liittyvät muut osat tulisivat vielä muotiin? Kiitosta vain ja hyvää kalaonnea! Ierikka
Alkuaikoina ei ollut edes oikeata siimaa, vaan siiman korvikkeena käytettiin mustaa, vahvaa kalastajalankaa. Se oli kestävääkin, käytettiinhän sitä myös iskukoukuissa, joilla puolestaan nousi hauenvonkaleita.
Kun olet Ierikka noinkin tyytyväinen ongenteko-ohjeisiin, niin siitä vain pikimmiten hakemaan vapapuuta (Kunnaksen?) metsästä 😉
Itse muistan käyttäneeni siiman korvikkeena mustaa Karhu-rihmaa, jota oli tavallisissa ompelulankarullissa.
Minä muistelen, että minun velpojat merkkasivat onkivavat nimikirjaimilla ja muillea koristuksilla, ne koverrettiin puukolla.
Itse en juurikaan päässyt ongella käymään, se oli poikien työtä.
Jos joskus onnistuin työntymään mukaan ja sain onkia, heti, jos näytti siltä, että saalista olisi ollut tulossa, onki otettin pois.
Näin kai varmistettiin, että saalis saadaan ylos!.
Muistelen, että pojat nimikoivat myöskin muut sen ajan tarvekalunsa, kuten jousipyssyt (jouskarit) ja niiden nuolet.
Nykyisin sellaisten hallussapito olisi varmaankin luonnonsuojelurikos. En muista, että jouskareita olisi käytetty
mihinkään tappamiseen, vaan niillä ammuttiin ”pilikkaa” ja ”pituutta” sekä ”korkeutta”.
Onpa pojalla ollut KALA
Ja sitten toiset sen syövät.. On se joskus niin väärin !
Noita kumiliimatuubeja olen vieläkin kaipaillut ongen painoiksi. Noinhan se onki tehtiin – pula-aikaan. Kummallista että nykyään vaikka kaikkea on saatavissa kaupoista, on niin monet ostokset korjattava toimiviksi heti tuoreeltaan. Niinkuin ongetkin.
Minä tein onkivavat aina jos vain mahdollista haapapuusta. Siitä saikevyet ja pitkät vavat. Ne kestivät vetää vaikka lahnat Hapo-ojasta.
Mainitsit ALEn nimen. Minä olen monta kertaa huutanut Sääperin avantoihin, että hei ahvenet, täällä on Ale! Joskus se auttoi joskus ei. Ale oli kova kalamies sieltä Patsolan koulun ja Kolehmaisten väliltä. Sukunimi taisi olla Hynynen.
Hienoa, että joku muukin täällä muistaa Alen, lapsuuden idolini. Siellähän se Ale asui myös, niin kuin Alpo sanot, mutta asui myös Sääperillä. Kaivele esiin esim. Värtsi-verkkolehden juttu ”Alen mökki 16.3.2011”.
Muistan toimittaja-Erkin tehneen vavat pihlajasta. Varmaan kaikki parempi. Itse kokeilin joskus pajuakin, kun olivat niin suoria, mutta heikkoja ja pienenpuoleisia.
Sitähän minä tässä mielessäni olen hieman surkutellut, että on se tuo toimittajan eläkkeellä olo raskasta, juuri odottaa uusi luottohomma ja kesken kiireiden joutui käymään onkimassa 1,3 kiloisen ahvenen oheiskuvaa varten. Kiitos kuitenkin, vaikka ennätykselle tulikin nyt jakaja!
Puntarin nokassa killuva ahven painoi tosiasiassa 1,7 kiloa. Vaimo päästeli sen verkosta.
Uusi tyylisuunta on syntynyt kalajuttujen klassikoiden joukkoon! Hienoa! Lisää niin leveälti, etteivät kädet yllä! Kuka kertoisi Haponojan illoista, kun pakseja vedettiin rannalle? Poikia oli niin, että ongenvavat meinasivat sotkeutua toisiinsa. Saaliit eivät olleet ihan mitättömiä eivätkä vain särvintä varten, vaan ihan keitoiksi asti. Se oli aikaa ennen markkinataloutta, jolloin markettien hyllyjen välissä ahdistaa maalaispoikaa. Ei oikein tiedä, millaisen kääreen alla olisi sopivan makuista ja hintaista. Oli se ihan toisenlaista, kun patseja kannettiin kotiin risuun pujotettuina. Ensin pienimmät sintit kissoille ja loput äitille kotiteollisuuden jatkojalostukseen – ja lopuksi kaikki tähteet kierrätykseen. Nekin tähteet mitkä aterian jälkeen pari päivää myöhemmin tunkivat itseään maailmalle. On sitä nyt vanhoilla päivillään mitä mistissa mutustella! Ierikka.
Mato-onki oli myös tärkeässä osassa sodan jälkeen perheiden ruoka-huollossa. Kenraalinkylän ja Kaustajärven lampien rannat olivat kesäisin miinoitettu onkijoilla, sillä kala oli hyvä lisä päivittäisellä ruokaverolla. Mm. tervavaaralaiset kävivät ahkerasti onkireissuilla kylien lammeilla. Joskus sieltä tuli ihan mukavasti ahventa, särkeä ja säynettä, jotka ei olleet aina koolla pilattuja. Kun pikkupoikana joutui harva se kesäilta menemään ongelle, niin siinä oli jo mukana pakkopullan maku, ja kun tunnetusti suolampien ympäristöt olivat kovin itikkavaltaisia. Kun tiesi äidin mielen olevan tyytyväinen, taas yksi ruokavero, jopa joskus kaksikin oli tullut kalaa, niin se voitti kovasti kutittavat itikan pistot.
Onkivavat tehtiin aina haavasta, se oli kevyt ja kestävä. Nyt nämä samojen lampien rannat kasvavat heinää, ei ole tallattuja jalan jälkiä niinkuin ennen. Niin muuttuu maailma. Kylät ovat hiljenneet asukkaista, ei ole enää onkijoita, mitä nyt loma-aikaan lomalaiset jonkin verran harrastavat tätä erittäin mielenkiintoista lajia. Välineet ovat niistä ajoista kovasti kehittyneet, ei tarvita enää karhulankaa eikä haapavapoja ym.
Värtsissä aikaisemmin julkaistussa jutussani ”Remmiapelia”
kerroin isäni haapapuisista onkivavoista ja kuinka niille
kävikään kun pikkupoikana kokeilin niiden lujuusrakennetta.
Ilmarin kommentti toi mieleeni että ei se ongella käynti
sitten hieman isompana enää ollutkaan aina niin lystiä.
Isä saattoi katsoa kelloaan iltakuuden maissa heinäpellolla
ja todeta: ”Lopetetaan tältä päivältä että pojat pääsevät
ongelle.”
Isä tiesi varsin hyvin että emme sinne enää työpäivän jälkeen
olisi halunneet, mutta ruokapöydässä kala maistui kyllä kaikille. Mielessäni teinkin päätöksen että kun saan jalat
oman pöydän alle niin en varmasti kalasta!
Päätökseni pitikin kymmeniä vuosia, en kalastanut kun ei ollut
pakko. Nyt olen vapaaehtoisesti lähdössä tyttärenpoikien kanssa
yökalaan, aamulla olimme jo kuudelta aamukalassa. Pojat ovat innokkaita kalamiehiä ja virvelöinnin välillä vaihdamme mato-
onkiinkin.
Hellejakson jälkeen Sääperi näytti parhaat puolensa ahventen suhteen, viime sunnuntaista lähtien on aivan kotirannasta tullut 45-55mm verkoista 34 kpl ”jytky-ahvenia”, pienimmän painaessa 310g ja suurin peräti 630g!
Kuha on kadonnut koko järvestä, haukia sensijaan tulee lähes joka uistelureissulla sekä verkoilla, viimeisin aamulla 2kg.
Eräänlainen kalajuttu on tämäkin. Otto Rummukainen kirjoitti kirjassaan ”Tehtaan tyttö” monia hauskoja tarinoita. Taisto,yksi kirjan päähenkilöistä joutui aikanaan sotaan ja jäi venämäisten vangiksi. Ruokaa ei ollut sen enempää vangeilla kuin vartijoillakaan. Kirjan Taisto neuvoi vartijoitaan miten kalastetaan..
Tässä osa Alpon kommentista kirjaan Tehtaan tyttö
Eipä jäänyt Taisto-poika
sotavankina sopatta.
Neuvoi veli venäläistä,
sota-ongelle opetti.
Ruski-poika pintaveestä
pikkukaloja keräsi.
Taisto neuvoi isäntäänsä
varovasti vartijaansa:
”Pinnassa pikku kalaset,
balsoit riibat pohjemmalla,
isot siiat syvemmällä”.
Laita kunnon sota-onki
pioneeri pilkki rakenna!
Teeppä siihen kunnon syötti
dynämiitistä robota.
Sähkönalli sytykkeeksi
kivi painoksi aseta.
Laita sähkönalliloista
pohjaan asti pitkä piuha.
Sitten sähköllä sytytä!
Virta taskulamppuloista.
Mietittihin, tuumittihin
”Finski soltaat, hullu soltaat!”
Nälkä kuitenki näpisti
aron pojan elimissä
tyhjän suolen sopukoita.
Tehtiin onki oivallinen.
Katsoi vanjat kauhuissansa
kuinka meidän hullu-soldat
isäntiänsä avusti.
Kuinka dynämiitti pötkyt
pohja-ongeksi niputti.
Vietiin veteen varovasti
syvänteeseen sopivasti.
Virta pantiin patterista
taskulampun latingista.
Tuli keskitys kamala.
Joki tyhjeni vesistä,
pohja paistoi paljahana.
Kalat lensi lepikossa
joku korkeelle kohosi.
Riitti siinä poimimista
riiboja risukasoista
isot hauet heinikoista.
Saipa ruumiit ravituiksi
tyhjät vatsat täytetyiksi.
Riitti reppuihin täytettä
syödä ensi viikollakin.
Alpoaatos
Ilmarin ja Johanneksen tarinat uudelleen luettuani tuli merkillinen olo. Lapsena ja nuorukaisena koetut kalastuskokemukset vaikuttavat kummallisesti vuosikymmenten jälkeen. – Kun keväällä jäät lähtivät Jänisjoesta, isä laski suuret jokirysät ja nosti isot saaliit lahnoja. Poikasena jouduin soutumieheksi. Keväinen virta oli aika voimakas, vene kaksihankainen kookas ja pojan hauislihakset heikot. Hampaat irvessä piti hallita venettä isän molempien käsien toimiessa rysien laskijoina ja nostajina. Päätin, että tämä homma ei ole minua varten. Jostain syystä kolme vuotta minua nuorempi Matti- veljeni kulki toiseen suuntaan. Hänestä tuli intohimoinen kalastaja, ja Eero-Matti näyttää jatkavan isänsä tyyliin. Se on hyvä se! On hyvä, että mahdollisimman monet suomalaiset nostavat kalaa omista vesistä, ajattelen nyt markettien kalatiskeillä. Ei tarvita joka aterialle kaupan osuutta, jos on taitoa ja halua nostaa lähikalaa oman kylän lammesta, järvestä, purosta tai joesta. Olisiko sekin vielä mahdollista, että tuota lähikalaa voisi ostaa jostain lähikaupasta tai -torilta, jostain kirpparin kupeelta??? Tunnustan, että tällaisessa ajatuksessa on kysymys enemmän aatteesta, periaatteesta kuin taloudellisesta katteesta. On kysymys siitä, että kalamausteen jatkoksi voisi lisätä vähän nostalgiaa ja muistoja isistä ja muistakin kylän kalamiehistä, myös niistä isistä jotka patistelivat heinätöiden päätteeksi vielä ongelle. Tällaisia toiveita ruokkivat myös äskettäin koetut Eetun, 8 v. ja Oton,
6 v. naamailmeet, kun saivat elämänsä ensimmäiset hauet virveleillään Kaustajärvestä! Ierikka, kalamiehen kalasta nauttiva mutta huono kalamies, Ierikka.
Voi itku, mikä pagina Alpoaatoksen kynästä! Hytkyin naurusta! Tosin luin sen vasta edellä olevan oman juttuni kirjoittamisen jälkeen. Tuollaista lisää verkkovärtsiin! Muutenkin niin mielenkiintoisten kirjoitusten lisäksi. Ierikka
Tervehdys täältä Palokasta. Tuo ongihomma näyttää olevan karjalaista verenperintöä. Isä ja setä olivat opetelleet ongihommat Kaustajärvellä Hanhi-,Kurki- ja Heinälampien rannoilla. Kun sitten evakkona tultiin Karstulaan ja asetuttiin asumaan Kivijärvelle, niin 1950-luvulla kalastaminen oli tiukasti kuvioissa mukana. Kesällä pyhäaamuna lähettiin ongelle klo.3–4 maissa. Matoset oili kerätty valmiiksi edellisenä iltana. Kalareppuina toimivat vanhat pienet koulurepeut ja ne kopattiin mukaan aitansivustalta. Voi pojat, että ne haisivat, kun niitä ei pesty ikipäivänä. Kesällä mukana olivat Helsingin serkkupojat Toivo ja Tauono Pulkkinen. Ongenvavat tehtiin niinkuin Ilmari kertoo haavasta ja onginta tapahtui kilpailuperiaatteella. Klo 8.00—9.00 palailtiin kotiin ja naiset perkkasivat kalat eineeksi.Itse olin tuohon aikaan 5…6 ikäinen,”jessus” että olisi aamulla nukuttanut mutta mieli teki mukaan. Isä ja setä kantoivat joen yli selässä. Kyllä niiltä ajoilta on jäänyt mukavat muistot. Eero Tarvainen
Alkukesästä ”vetehinen” vei järveen yhdeltä
kesäpojistamme koko virvelin uistimineen ja vapoineen.
Poikaa harmitti kovasti, olihan hän sen omilla
rahoillaan ostanut ja täydentänyt vielä
monenmoisilla hienouksilla.
Virveliä yritettiin naarata ylös miesvoimin useaan
kertaan. Eipä vain löytynyt. Naaran koukun hitsasi
meille nyt jo edemennyt monitaitoinen naapurimme
Arvo Kahelin 18.6.2011.
Reilun kuukauden kuluttua sama poika palasi
Pohjanmaalta kala-apajilleen ja kas kummaa, hänen uuteen
virveliinsä tarttui tuo alkukesästä kadonnut
kalastusvehje.
Muutama kalastuskysymys vielä. Vastauksineen.
Kävitkö Sääperillä kalassa?
– Kuhan kalastelin.
Eikö muuta?
– Särkee vain.
Montako?
– Ei sentään matikkaa.
Oliko lapumeltoja?
– Valas vei.
Kupiainen möi menneellä viikolla ahven ja kuhafilettä 29€/kg. Kannattaa itse pyytää kun sisäfileen hinnoissa on kotimainen kala. Tokmanni ilmoitti jokin aika sitten 6,90€/kg kirjolohelle.
Kun viime kommentissani valittelin kuhan katoamista Sääperissä, sellainenkin ihme tapahtui että tänään oli sellainen verkossa!
Erkki-sedälle: on jouduttu samoihin kevätrysien soutuhommiin jo kymmenvuotiaana, itkua piti tuhraista kun ei venettä kevättulvassa paikoillaan saanut pidettyä ja Ukko-Topi noitui veneen perässä minkä jaksoi:)
Siihen aikaan jokirysät antoivat keväällä lahnoja, isoja olivat. Ukolla oli rysät Lintulan rannan kuusissa roikkumassa silloin kun ei pyytänyt, vaikuttava näky! Perinteet ovat jatkuneet, eilen savustelin Lintulan rannassa ison lahnan josta tein kalapiiraan. Resepti:
POHJA:
Kaurahiutaleita
Vehnäjauhoja
Leivinjauhoa
Suolaa
Sokeria
Kananmuna
Öljyä
Vettä
Kermaa
TÄYTE:
Savulahnaa
Katkarapua
Tuoretilliä
Pekonia/kinkkua
Purjoa
Valkosipulia
Kermaa
Suolaa
Sokeria
Kananmuna
Mustapippuria
Sitruunamehua
Juustoraastetta
Uuni +225c
Hyvältä maistui:)
LAINAUS ERKKI LINTUSEN TEKSTISTÄ: ”Ei tarvita joka aterialle kaupan osuutta, jos on taitoa ja halua nostaa lähikalaa oman kylän lammesta, järvestä, purosta tai joesta. Olisiko sekin vielä mahdollista, että tuota lähikalaa voisi ostaa jostain lähikaupasta tai -torilta, jostain kirpparin kupeelta???
Tunnustan, että tällaisessa ajatuksessa on kysymys enemmän aatteesta, periaatteesta kuin taloudellisesta katteesta.”
Avaan KALAMESTARIN HERKKU kaupan Niiralaan syyskuun alussa.
Tarjolla on oman savustamon kalat, tuorekalat, vakuumiin pakatut kylmäsavu- ja graavilohet, Pielisen Kalajalosteen kalasäilykkeet, paikalliset lammas- ja villisikasäilykkeet, Riipisen Riistaherkkujen erikoissäilykkeet (karhu, metso…), Karelian Lihajalosteen erikoismakkarat (hirviryynäri, hirvibalkan jne…)
FAST FOOD kala-annokset paikan päällä nautittuina tai mukaan kotiin; paistetut muikut, pariloidut- sekä smetanalohet, kalakeitot, lohihampurilaiset, lohikebabit, fish&chips… yli 20 erilaista kala-annosta!
Eero-Matti,
taputuksia seisaalleen nousten.
Onnea ja menestystä Kalamestarin Herkkukaupalle!
Täällä kaukana kalanystävälle herahti vesi kielelle lukiessa tuotevalikoimaa.
On tässä puolensa, työ alkaa vaikeuttamaan kalastusharrastuksiani varsinkin iltojen pimentyessä:)
Pottumuusi voissa paistetuille muikuille ja muihin annoksiin tulee kermaan ja voihin, ei tehdä tukkujen valmisjauhomössöistä!
Hyvä Eki. Nyt ei tarvii miettii minne voi myydä omat ylimääräiset kalat, Lintuset ostaa.
Hyvä uutinen tämä tuleva kalakauppa! Onnea vaan etukäteen!
Yrittäminen on kovaa työtä, jossa toivon onnistumista!
Onhan meille herkkuja tiedossa! Hienoa että kylälle saadaan uutta väriä ja ainakin tässä kalaherkkujen muodossa. Meillä kaikki käytettävissä oleva kala kyllä valmistetaan jollakin lailla ja loput viedään naapurin fiksuille kissoille (joita ei vielä ole pilattu syömään pelkkiä raksuja). Innolla odotamme kalaherkkuja!
Laita Eero-Matti puodin nimeksi perinteitä kunnioittaen Kala-Ale.
Silloinhan siellä on aina edullista!