Karinjoen uinnilla 1933 Naumaset, Melkot ja Vänttiset. Anton Melkko uimakivellä.
Onpa taas pidellyt uinti-ilmoja lomailijoille ja muillekin kanssakulkijoille. Parasta Suomen suvea!
Tässä päivänä muutamana kysyi muuan tuttavani: ”Muistatkos, eikö se Jaakko kohta heitä kylmän kiven veteen?” Ei kai sentään vielä!
Värtsissä muisteltiin ihan äsken uimakouluaikoja. En aio jäädä ”pekkaa pahemmaksi”.
Oli se muuten Vanhassa Värtsilässä aika poika se meidän ”Vauhti Ville”, tirehtööri Wilhelm Wahlforss. Ei suinkaan ”Vikkelä Ville”, niin kuin pääkaupunkilaiset väittävät. Hän huomioi tehtaalaisten jälkikasvunkin, järjesti uimakouluopetusta Jänisjärvellä. Opetus oli huippuluokkaa. Minun aikanani oli ohjaajana tehtaan terveydenhoitaja Heimolaisen sisar Helsingistä, silloinen eräs maamme huippu-uimareista.
Uimakoululaiset kuljetettiin kuorma- tai linja-autolla kotiportilta Jänisjärvelle ja takaisin. Kaurapuuroa tarjottiin välipalaksi ”Markus-sedän” oppien mukaan.
Itse en oikein koulussa viihtynyt, kun uimataito oli hyppysissä ennestään.
Kotini vieressä oli Ryösiönjoki, jota Karinjoeksi kutsuttiin. Joen yli vei silta, sen yläjuoksun puolella oli laajempi suvantopoukama, jossa aamusta iltaan pulikoitiin. Alajuoksun puolella oli virtaus voimakkaampaa. Kerran eräs viisas sanoi, että yritäpä uida vastavirtaan, sukeltamalla. Minulle se konsti sopi hyvin ja uimataito löytyi tuota pikaa. Sukeltamisesta jäi silloin suorastaan intohimo, tosin kolme kertaa olin vähällä hukkua. Se Karinranta oli todella suosittu uimapaikka. Todisteena valokuva vuodelta 1933. Pukukopit ja uimalaituri tehtiin talkoilla.
Kun sodan jälkeen päästiin ensi kertaa vanhalle uimapaikallemme, pukukopeista ei näkynyt jälkeäkään ja komeasta laiturista oli jäljellä vain pahainen laudanpätkä. Pitihän joessa kuitenkin käydä pulahtamassa. Silloinen Värtsilän kunnanjohtaja Juri Panov, jonka vieraina olimme, kertoi itsekin uineensa poukamassa ja tunsi vedenalaisen uimakiven paikan.
Viimekertaisilla Värtsilän matkoillamme ei ole nähty ainuttakaan uijaa Karinjoen poukamassa.