Paavo Väyrynen: Huonomminkin olisi voinut käydä, Helsinki-kirjat 2011.
Näyttää siltä, että Paavo Väyrysellä on paitsi kyky pulpahtaa pinnalle pahimmankin tilanteen jälkeen, myös ennustajan lahjat. Niinpä hän muistelee niitä aikoja, kun Suomi oli liittymässä EU:hun ja hän oli vastustajien joukoissa, että mahdollista olisi ollut saada samat edut ilman riskialtista liittymistäkin.
Väyrynen kirjaa esseissään politiikan tekoa ja omaa todellisuuttaan. Hän on valinnut esitystavaksi kontrafaktuaaliset pohdinnat, eli suomen kielellä sanottuna jossittelun, joka on yleensä melkoisen kansaan menevä tapa käsitellä poliittista lähihistoriaa.
Väyrynen aloittaa jutulla oman elämänsä valinnoista ja vaiheista. Yleensä hän on sitä mieltä, että epäonnessakin on mukana ripaus onnea, ja ainakin sen voi kääntää parhain päin. Politiikka näyttäytyy Väyrysen esseissä toimintana, jossa on paljon peliä selän takana ja hyvän poliitikon pitää ymmärtää ”mistä päin tuulee” ja tehdä ajoissa omat johtopäätöksensä.
Kirjan muita aihepiirejä ovat Väyrysen vaiheet politiikan pyörteissä, mediapeli, toiminta itsenäisen Suomen puolesta, toiminta yrittäjänä, kansainvälisen kaupanteon kiemurat, ulkoministeriön tekemät ratkaisut, jne…
Luin kirjaa mielenkiinnolla. Toki aihelmat ovat tulleet esille lehdissä ja mediassa, mutta nyt on mukana tämä jossittelun aaltopituus, joka tekee kokonaisuudesta kiinnostavamman. Todelliset poliittisen historian gurut eivät arvosta jossittelua historiankirjoituksen tyylilajina, mutta mitäpä siitä. Väyrynen on mielestäni henkilö, jolle puoleen väliin täytetty lasi on puoliksi täynnä, eikä puoliksi tyhjä.