Eräänä iltana menin toivorikkaana Kukkolammen rannalle, mielessä oli kalasoppa. Ensimmäisellä huitaisulla onkivavan siima tarttui petäjän oksaan. Siellä ne vieläkin heiluvat koho ja koukku.
Tätäkös ahvenet tulivat ihmettelemään. Osa parvesta pysytteli säällisesti kauempana, mutta yksi ahven oli utelias. Se lähestyi ja lähestyi ja nousi lopulta pintaan. Siinä sitten katselimme silmäkkäin, eikä kiirettä enää kummallakaan.
Juttuakin virittelimme. Ihmettelimme kumpikin, missä ovat vesien rannoilta kalaukot ja pikkupojat, jotka ennen niin uutterasti pihlajista tehtyjä vapojaan heiluttelivat. Mitä suurinta huvia se oli lenseinä kesäpäivinä. Ahven kehui, että mukava oli matoa nyplyttää ja kalamiestä narrata, käyvvä välillä punavalkoista kohoakin tönäisemässä.
Mielestäni hieman kitukasvuinen oli se ahven, joka noin vanhoja asioita muisteli.
Kyllä se on meidän uskottava, että nykyaika on tullut jäädäkseen. Onkimieskin on niin harvinainen näky, että ahvenkin tulee ihmettelemään. Vai huomasitko sellaista pientä vahingoniloista virnettä ahvenen suupielessä?? Jos se vaikka tuli sanomaan, että sinne puihin ne on ennenkin siimojaan sotkeneet.
Joskus 60 luvulla oli pieni suunnistuksen opas vihkonen. Siinä oli neuvottu erilaisia vinkkejä reitin valintoja varten. Sanottiin, että lähes aina vesistöjen rannassa kulkee polku. Joko eläinten tai ihmisten käyttämä. Se kyllä piti paikkansa. Nykyisin on minunkin onkiminen jäänyt laiskuuden vuoksi aika vähiin. Mutta silloin kun viitsin Kukkolammelta keittoahvenet onkia niin olipa soppakin hyvää. Kerran keitin sopan tuohiropeessa. Ihan kokeeksi vain. Elämysmatkailua varmaankin sekin.
Alpoaatos