Vanheneva kirjailija vetää yhä salit täyteen. Kuvat EJ
Hojohojo.
Sinilinnun ravintolasali oli torstai-iltana täynnä, eivätkä kaikki sinne mahtuneetkaan, kun kirjailija Heikki Turunen suakkunoi urastaan ja kirjoistaan. Kuulijat ottivat kysymyksillään miehestä irti melkein kaiken mahdollisen.
”Mitenkäs pitkään meillä on aikoo”, kyseli kirjailija tilaisuuden alussa. Yleisön keskuudesta häntä valistettiin, että ”kolomelta se vissiin mänöö kiinni tämä puari”.
”Muistaakos kukaan Karjatalouslehtee? Sitä minä aina penskana ootin, jotta piäsis piirtelemään ukon kuvia marginaaliin”, hauskuutti Hessu väkeä.
”Jo viisivuotisena olin monien mielestä epäilyttävän oloinen. Eeva Ryynänen sanoi, että tästä pojastahan tuloo taiteilii.”
”Pittää ellää, jotta tulisi kirjailija. Ei sitä lukemalla. Isähi kannusti kirjotushommiin sanomalla, että mäne, mäne, ei siellä polovet kastu niin kun savotassa.”
Turunen oli aikoinaan äskettäin lakkautetussa Karjalan Maassa toimittajana, on sieltä yhä virkavapaalla. ”Se oli minun yliopistoni”, hän mainosti. Tukkaa hän alkoi kasvattaa, kun Suomi liittyi eeuuhun. ”Sitten lyhennän, kun Suomi eroaa.”
Kirjailijan homma oli aikoinaan rahakkaampi kuin nykyään. ”Rahaa tuli, yhtenä vuonna voitin veronmaksussa Joensuun Ympäristön Osuusmeijerin.”
Joku yleisön joukosta kertoi uudensutjakan jutun kirjailijan elämän varrelta. Heikin pojan oli määrä pitää koulussa esitelmä kirjailijasta. Opettaja sanoi, että numero paranee, jos osaa jotenkin elävöittää esitystä. Poika raahasi kouluun isänsä.
Kun pojan esitelmä oli kestänyt puoli minuuttia, tokaisi isä, että ”annahan kun mie”. Puolentoista tunnin kuluttua opettaja totesi, että jo riittää, mutta ”mitä annan pojalle numeroksi”.
”Anna kymppi”, sanoi Hessu.
Ja kymppi tuli.
Osa seurasi baarin puolelta.