Virboi varboi

Kaikki kellot on jo siirretty kesäaikaan. Biologinen kello ei tahdo siirtyä samassa tahdissa. Kirkonkellot kumahtivat soimaan samalla, kun painoin kotimme ulko-oven kiinni. Läheiseen Pielisensuun kirkkoon on askelmittarin mukaan vain reilut 400 askelta. Viikonloppuisin aamulenkille lähtiessä tai sieltä palatessa kirkonkellojen kumahtelu siivittää askeleitani ja saa ajatukset siirtymään synnyinseudulleni Pälkjärvelle.

Pielisensuun kirkonkellot ovat ne samat, jotka ovat aikoinaan kutsuneet Pälkjärven pitäjäläisiä sanan ääreen. Ihmeellinen sattuma sekin, että olemme muutaman vuoden asuneet alueella, jossa lähikatuja ovat Värtsilän-, Pälkjärven-, Suojärven-, Korpiselän- ja Pielisensuunkadut. Kellojen kumahtelua kuunnellessa syntyi ajatus,että nyt siirrellään kellonviisareita, mutta on ollut aika, jolloin jouduttiin siirtämään kirkonkellojakin. Pielisensuun kirkonkellotkin ovat kulkeutuneet Pälkjärveltä Joensuun Niinivaaralle.

Värtsilänkadulla

En tiedä, olisivatko Vanhan Värtsilän kirkonkellot voineet ajallaan kuulua Kaustajärvelle saakka, mutta yhden kerran olemme kuunnelleet nykyisen Värtsilän kirkonkelloja mökkimme kuistilla. Oli kuulas, keväinen aamu. Hanget olivat jo sulaneet, mutta järvet, joet ja lammet olivat vielä jääpeitteessä, tosin lumettomina. Lehti ei ollut vielä puussa. Ehkä ilmavirtaukset olivat tuolloin niin suotuisat, että kellojen ääni kiiri kymmenkunta kilometriä.

Suojärvenkadulla

Äidinäitini oli syntynyt Suojärvellä 1889. Ortodoksipappi oli määrännyt kastetilaisuudessa lapsen nimeksi Eudokia, mutta kun lapsen äiti rohkeni muistuttaa, että heillä oli jo yksi sen niminen lapsi totesi pappi, että ”Sannokkua Dunjaksi”. Dunjan isä kihlasi tyttärensä varakkaalle, mutta vanhalle kauppiaalle. Kun Dunja kohtasi tulevan isoisäni Ägläjärven pruasniekoissa, kauppias unohtui. Tapahtui oikea ”neidonryöstö” ja Dunjan isä teki tyttärensä perinnöttömäksi.

Korpiselänkadulla

Ukki-Santeri oli syntynyt Korpiselän pitäjässä. Hänen kotonaan oli ollut maanviljelystä, kauppa ja kestikievari. Kauppa ei menestynyt, koska hyväntahtoinen kauppias antoi ihmisille tavaraa luotolla. Kestikievarin pitokin muuttui kannattamattomaksi, kun autot alkoivat korvata hevoskyytejä. Santeri ajoi nuoruudessaan kestikievarikyytejä Öllölän Koskenniskallekin sekä rahtiajoa vanhaan Värtsilään. Dunja ja Santeri olivat kreikkalaiskatolisia (ortodokseja) ja karjalan murretta (karjalan kieltä) puhuvia. Dunja ja Santeri menivät naimisiin 1915 ja asettuivat asumaan Pälkjärvelle.

Pälkjärvenkadulla

Pälkjärvi kuului Joensuun ortodoksisen seurakunnan piiriin ja pappi kävi kerran vuodessa pitämässä ”kylänlukuset”, kastamassa lapset, vihkimässä ja toimittamassa hartaushetken. Koko pitäjässä ei ollut juuri muita ortodokseja ja niinpä tilaisuudet pidettiin usein Dunjan ja Santerin kotona. Kaikki kylän väki kokoontui näihin tilaisuuksiin, uskonto ei rajoittanut osallistumista.

Santerin tehtäviin kuului kerätä Pälkjärven alueelta ortodoksisen seurakunnan kirkollisvero. Hän kävi myös kerran viikossa Ilmakan koululla pitämässä ortodoksioppilaille uskontotunnin. Kun perhe muutti sotien jälkeen Liperin Viinijärvelle, toimi Santeri useita vuosia Taipaleen seurakunnan kirkonisäntänä. Viinijärvelläkin hän kävi Sulkaman koululla uskonto- ja veistotunteja pitämässä muutaman vuoden.

Pälkjärvellä kirkot ja papit olivat kaukana, mutta uskontoa vaalittiin kotona. Ikoni oli itäisessä nurkassa, ovea vastapäätä. Ikonia sanottiin ”oprosaksi” ja useampi oprosa muodosti ikonostaasin. Pääsiäisenä valvottiin koko yö, poltettiin tuohuksia ja lampukkaa. Santeri luki Raamattua ja pappien kirjoituksia Aamunkoitto-lehdestä. Tietenkin laulettiin myös rukouksia. Dunja paistoi ”tsuppoja”, paistaminen tapahtui lähinnä lasten hereillä pitämiseksi. Dunjalla ja Santerilla oli täysi tusina lapsia, kaksi heistä kuoli pienenä espanjantautiin.

Kummitätini – joka eli melkein satavuotiaaksi- kertoi että virpomavitsat valmistettiin koulussa, ja kylän lapset kävivät virpomareissulla myös heillä. Dunjan ja Santerin lapset virpoivat vain kotiväkeä. Kummitätini muisteli seuraavanlaista virpomalorua: ”Virvon, varvon tuoreeks, terveeks / vanha kuori pois, uusi tilalle kasvamaan. / Nätäliks velkoo, vuuveks vappaks. / Miulle jäitsä, siulle vitsa!”

Pielisensuunkadulla

Näissä ajatuksissa kiersin taas vakioreittini, kaikki edellämainitut kadut tuli kuljettua. Virpomalorua miettiessäni muistin, että näin ensimmäisen kerran appelsiinin, kun sain sellaisen virpomispalkaksi naapuriltamme. Ennen Joensuuhun liittämistä Utra, jossa vietin myöhäisemmät lapsuus- ja nuoruusvuoteni, kuului Pielisensuuhun.

Pälkjärvellä asuessaan eivät äitini eivätkä hänen sukulaisensa joutuneet peittelemään uskontoaan. Toisin oli sotien jälkeen. Tämä Lyydia, jolta sain sen appelsiinin, kuoli vasta muutama vuosi sitten. Kuolinilmoituksesta näin, että hänkin oli ollut ortodoksi. Vuosikaudet olimme asuneet naapureina, rakennusaikana kylpeneet heidän saunassaankin, olin todella hämmästynyt! Äidilleni olisi varmaan merkinnyt paljon, jos hän olisi saanut ”vertaistukea”.

Paperiruusut

Samoin muistin erään Saimin. Hänen kotimökkinsä Utran -vaaran rinteessä oli karu ja lapsen mielestä pelottavakin, koska seinät olivat niin tummat. Olisiko ollut joskus savupirtti? Missään en ole nähnyt niin kauniita virpomavitsoja kuin tämän Saimin tekemät. Mistä ihmeestä hän oli saanut sitä vanhan roosan väristä paperiakin, josta taidokkaat paperiruusut oli sukkapuikon avulla käherretty! Niitä virpomavitsoja ei annettu lasten käsiin, mutta niitä sai katsella sillä aikaa, kun Saimi keitti nokisella pannulla väkevät korvikkeet vierailleen.

En osaa puhua karjalankieltä kunnolla, mutta ymmärrän sitä. Kaikki sanat eivät ehkä ole lukijalle tuttuja. Pruasniekka on kirkollinen juhlapyhä, jonka yhteyteen voitiin järjestää muitakin tapahtumia, tsupot ovat kauraisia, hiilloksella paistettuja leivonnaisia, joihin laitettiin puuroa toiselle puolelle ja taiteltiin sen jälkeen nelinkerroin, nätäli on viikko ja jäitsä kananmuna.

Tellervo