Pylväänkuorintaa petkeleellä. Kuva EJ
Siihenhän niitä oli talven mittaan ilmestynyt jonkunmoiset pinot Patsolan seurantalon taakse Karvisen metsän kulmaukseen, siihen jossa Selkäkylään johtava tie haarautuu Pykälävaaraan menevästä. Puutavara oli varmaan nuorehkoa harvennusmäntyä, ehkä tukkirunkoisten latvuksia. Pöllejä kaikki, vai liekö oikeampi termi propseja. Kevättä kohti mentiin komeasti. Pälvipaikkoja ei vielä ollut, mutta aurinko lämmitti kovasti ja lumet vajuivat, tiivistyivät. Saattoi olla pääsiäisen tienootakin, sillä koulusta oli joka tapauksessa viikko vapaata, koska oli aikaa taas mummolassa ”autella”.
Yksi päivä meni ihan perusasioita opetellessa. Eno oli sen päivää neuvomassa ja kaverina tekemässä. Työkaluina olivat kuorintaan vuolurauta ja petkel, puun siirtelyyn pokora ja tukkisakset sekä aputöihin kirves ja pokasaha. Vuolurautahan oli se kaarevateräinen, jossa on kädensijat molemmissa päissä. Sillä työskennellään niin itseä kohti kuin poiskin päin. Petkel, jolla voi olla muitakin nimiä, oli pitkävartinen ja lyhytteräinen. Työskentely sillä tapahtui itsestä poispäin. Pokora oli lyhytvartinen piikkipää, jolla sai nykäistyä jäisiä tai nilisiä pöllejä liikkeelle ilman enempiä lirkutteluja. Tukkisaksia ei oikeat metsurit pöllipinolla tarvitse, mutta tällaiselle aloittelijalle niilläkin oli käyttöä paksumpia pöllejä siirrellessä tai käännellessä.
Pokara.
Petkele.
Työmaan suunnittelusta kaikki käynnistyi paikan päällä. Tuosta otetaan kuoripöllit tähän, näin päin ja kuoritut pinotaan tähän näin. Valmiille tavaralle tehtiin perustukset. Kuorintaa varten tehtiin kuorintapukki, eräänlainen kolmijalka. Siinä oli pitkänä runkona propsin pituinen puu, jonka yläpään kylkiin tehtiin upotuslovet sorkkajaloille. Näiden puisten sorkkajalkojen kohoavat yläpäät tukivat kuorittavan pöllin paikoilleen. Maahan päin tulevien jalkojen pituus sovitettiin oman pituuteni, paremminkin lyhyyteni mukaan, sopivaa työskentelykorkeutta ajatellen.
Sitten vain kuorimaan. Voi että oli mieluista. Ihan itse, ihan yksin sai työskennellä näin vaativassa tehtävässä. Käsitellä rahan arvoista tavaraa. Eväät oli tietenkin mukana, vaikka mummolaan oli matkaa vain pari-kolmesataa metriä, en siellä muka joutanut välillä puolisella käymään. Kahviakin oli villasukkapullossa mukana, ihan kuin muillakin miehillä.
Työ opetti tekijäänsä. Petkeleellä alkutyöt. Oksantyngät poikki rungon tasalle ja kuorta pois. Kuorimaraudan käyttö oli opeteltava tarkoin. Jos terä oli liian jyrkässä runkoon päin, se tökkäsi puuhun. Liikaa puun suuntaisena terä taas nousi pois kuoren alta. Mutta kun opit kuljettamaan terää nilassa, puun ja kuoren välissä, niin johan oli helppoa ja jälki siistiä. Piti ollakin. Kontrolli oli kova ja sen nimi oli Make. Kävi päivittäin tarkastamassa työmaan, loppua kohti käyntejään harventaen. Puuta ei saanut juurikaan leikata ja ruskeaa tai oksan tynkiä ei saanut jäädä yhtään. Eihän se työskentelyni mahtanut kovin nopeaa ja satoisaa olla, mutta laatu kelpasi ja kaikki tehty oli vähenemään päin. En muista sainko kaikkia edes kuorituksi, sekin on mahdollista että sain.
Näin jälkeenpäin sopii ihmetellä aikuisten viisautta keksiä nuorille käymämiehillekin sopivaa, järkevää touhua koska tahansa ja vuodenaikaan katsomatta. Itse olen näistä askareista saanut kunnioitusta maaseudun arkea ja työntekoa kohtaan. Voi kunpa ennen vanhaan olisi huomattu ottaa valokuvia arkiaskareista, jos ei ihan juhlakukka- ja juhlakakkukuvien sijasta, niin ainakin niiden lisäksi. Mutta jos on jos ja nyt on nyt.
Sakari H
Kiitos Erkille osuvista kuvalisäyksistä.
Näyttää noissa työvälineiden nimikkeissä pieniä eroja olevan.
Löytyykö lisää vaihtoehtoja? Kaikki käytössä olleet ovat totta kai oikeita, mutta mitkä ovat yleisimpiä paikallisia?
Vieläkin näkyy kuorimaraudan viiltoarpi polvessa kesän -41 hommista Jänisjoen varrella Kaurilassa. Oma urakka oli aseman ”laanilla” seuraavana kesänä, mutta pariin kuutioon se jäi. Ei tullut ”työn raskaan raatajaa!!”
Sotien jälkeisen nuorison ”kurssittamisesta” työelämään on syytä kirjoitella. Ei ollut aikaa löhötä sohvalla eikä maleksia tietokoneen äärellä ilman todellista syytä. Toisaalta on hyvä muistaa sekin, että monet saivat myös selkävikoja, kun liian varhain oli mentävä miesten töihin.
On jotenkin kummallista, että nuo sotien jälkeiset jälleenrakennusvuodet opettavat kiittämään nykyisestä hyvinvoinnista, mutta samalla antavat vertailuainesta nykyisen elämäntavan vaarojen näkemiseen. Tarkoitan: pullahiiri sohvalla ja karvalakkinen pojan rehvake vuolurauta käsissä, ajattelee keinutuolifilosofi E.L.
(jatkoa edelliseen)
50-luvulta muistan eräät iltatyöt. Kun päivällä oli oltu pellolla, illalla ajelin traktorilla Matti-veljeni kanssa Niiralan asemalle. Sielä tuotiin Yhteishyvän varastoon apulantasäkkejä. Niitä ladottiin 11 säkkiä päällekkäin. Ylimmäiset pari säkkiä saatiin pinoon ottamalla vauhtia. Miksi tämä iltainen ylityö? Siksi että piti maksaa traktoria ja monia työkoneita, ja syksyllä olivat koulukulut Joensuussa eli tarkoittaa peltipurkin kumoamista etukammarin pöydälle eli viikkorahan saamista kouluviikoksi.
Eräs iltatyöni oli Lintulan pitkän navetta- ja ulkorakennuksen maalaaminen. 42 metriä pensselillä tikapuilta käsin. Kesä siihen meni. Maalaustöitä täydensivät harjoitusjuoksut kirkon edessä olevalla kunnan urheilukentällä. Näitä pitää muistella samalla kun kuntoutuu parin kuukauden takaisesta lonkkaleikkauksesta. Mutta ”päivääkään en vaihtaisi pois!” E.L.
On oikeastaan hyvä, ettei nykynuorten tarvitse enää rehkiä samalla tavalla, saavat elää lapsuutensa lapsina. Ja mahottoman eteviä ne ovat tietokoneittensa kanssa.
Ei minun käy kateeksi nykyisiä työoloja. Jatkuva potkujen pelko ja määräaikaiset työt, vaikka olisi miten kouluja käynyt. Yritysten on tuotettava osinkoja pääomasijoittajille, joille ei mikään tunnu riittävän. Pörssin on päästävä nousukiitoon. Rakenna siinä sitten tavan immeinen elämäänsä.
Elin minäkin nuoruuttani ajassa, jossa ruumiillinen työ oli miehen mitta, muuta mittaa ei tainnut ollakaan. Iltakävely huvin vuoksi oli joutavaa vouhottamista. Silmitöntäkin rehkimistä arvostettiin. En tiedä, mitä tolkkua oli siinä, kun umpikivikkoja kuokittiin ja kynnettiin että kipunat sinkoilivat, eikä aina olisi ollut edes pakko. Ja sontaa piti pelloille levittää juuri vappuna, muulloin ei kaiketi ollut aikaa.
Eräs näkökulma sotien jälkeiseen kivikkojen kyntämiseen, joka tosin oli todellisuutta jo ennen sotiakin, oli se ettei Suomessa tarvinnut pitää yllä pakolaisleirejä. 400 000 siirtolaista sai raataa niska limassa, rakentaa ensin saunan, sitten navetan ja lopuksi tuvan. Mutta ihminen on kuitenkin muurahaisen sukua ja identiteetti rakentuu paljolti raatamisesta. Kotini peltoala oli pitäjän suurimpia ja pellot kivettömiä, mutta voin vakuuttaa, että työtä oli paljon, myös jälkikasvulla. Nukuin kesät pihan laidassa leikkimökissä. Herätyskelloni olivat isän kumisaappaat tuvan portailta navettatielle. Silloin piti nousta ja aloittaa. Nuoren pojan elämänkatsomukseen painui syvälle väsyneen rukous: ora et labora eli rukoile ja tee työtä! Näin tuumii eläkeläinen pater F
Kaikki kunnia raatajille. Jotenkin vain olen ajatellut, että ihmiselämän pitäisi olla mielekästä. Mitäs työttömiä tällä hetkellä on Suomessa, 250 000 tai jotain. Lapsia, jotka eivät voi hyvin, on kai enemmän kuin koskaan. Eikä se totisesti ole lasten syytä, eikä aina vanhempienkaan, ei lähestulkoonkaan aina. Maailmanlaajuisesti ei näitä asioita oikein hirviä ajatellakaan.
Joskus tulee miettineeksi, kiinnittävätkö päättäjät ja vallanpitäjät oikeisiin asioihin huomiota.
Tämä pöllisavottajuttu on ollut mieluista lukea, jonkin verran on kokemuksia siitäkin, eikä ehkä niin auvoisia kuin Sakari Hoolla, 50-luvun lopun koulukaverilla. Nuoruudessani oli suurin piirtein kaksi vaihtoehtoa: pöllimetsään jatkamaan isäukon ammattia tai ns. pitkän linjan toimittajaksi, kun kirjoittaminen kiinnosti, mutta opiskelu ei. Ihan sattuman satoa oli sitten kaikki. Lopputuloksen kannalta oli yksi lysti, mitä tuli elämässään tehneeksi.
Tarkoitus oli kommentoida tätä Sakari H:n selkeää
kuvausta pöllinkuorinnasta. Sitten muistinkin että
ensimmäinen juttuni Värtsissä lokakuussa 2010 käsitteli
kyseista aihetta, tarinan nimi oli ”Harmaita mielikuvia”. https://www.vartsi.net/2010/10/23/harmaita-mielikuvia/
Kerroin siinä 1950-luvulta mieleenjääneitä – ei välttämättä
miellyttäviä – kokemuksia metsäyhtiön savotoilla.
Tarinassa mainitut työkalut ovat minullekin tuttuja, vaikka en varsinaisessa pöllimetsässä ole ollutkaan.
Vuolurauta tuli tutuksi jo sotavuosina, kun kuorimme koivuhalkoja, joista sahasimme pilkkeittä autojen häkäpönttöjen polttoaineeksi. Sodan jälkeen tarvitsimme vuolurautaa, kun valmistimme uudelle kotitilalle heinäseipäitä.
Kotonani en kuullut puhattavan petkeleestä. Meillä tuo työkalu oli kolotin, jota käytettiin kolotettaessa l. aisattaessa aitaseipäitä ja -riukuja.
Pari kolme päivää sitten hiihtelin kalakaverin kanssa Hasonselälle verkoille.Kevätaamu oli parhaimmillaan.Auratun tien päähän oli tullut viikon aikana mahtava tukki- ja pöllikasa.Ja voi sitä tuttua pihkan tuoksua, mitä auringon lämmittämä puupino antaa. Lapsena mielityötäni oli olla apuna puun kuorinnassa Emäntälammin rannalla.Terävä vuolupuukko,oksaton ohutkuorinen närepölli ja aurinkoinen aamu, ne ovat muistissa päällimmäisenä kuten kaikki kauniit asiat.
Sattuipa silmään mielenkiintoinen aihe. Että mikäpä se niin mielenkiintoinen on. No, tietenkin ne entisajan pöllisavotat.
Tuossa kuvissa (taitavat olla Luston arkistoista) olevien työvälineiden nimet vaihtelivat paikkakunnittain.
Pokora on minulle tutumpi nimi, olen itse tehnyt siihen kädensijankin. Se oli hyvin kätevä tarttumaan puuhun, sai hyvän otteen pöllistä tai halosta. Jäiseen puuhun ei pokora tarttunut, piti tarttua tukkisaksilla pölliin. Tervavaaran mies ei lähtenyt heinänajoonkaan, jos ei ollut pokora mukana, oli se niin ihmevempele, se pokora.
Sitten vuolupuukko, jolla leikkasin kämmenen reunan ja sormen.
Vuolupuukko oli tahkottu ja liipattu teräväksi. Kun laitoin sitä reppuun, niin eikös tuo käsi luiskatanut terälle ja piti mennä tohtori Koivunoron luo. Hän ompeli kämmeneen puolenkymmentä tikkiä ja sormeen vielä kolme. No, rokulipäivähän siitä sitten tuli.
Entäs petkele. Meilläpäin sitä sanottiin teräsimeksi. 50-luvulla Kymin savotoilla kaikki näreet (kuuset) tehtiin 2-metriseksi pölliksi. Nilan aikaan oli helppo tehdä kaadetun ja kirveellä pinnanmyötäisesti karsittun rungon aisauksia teräsimellä. Kun teräsimiä ei riittänyt kaikille, niin ne aisauksien välit lähti terävällä puutikulla, ihan puolipuhtaaksi, olihan nilapuun aika. Kun runko oli kuorittu, sahattiin pöllit pokasahalla. Pokasahan nimi oli AUKUSTI. Onnea vaan kaikille muillekin Aukusteille näin nimipäivän johdosta. Pöllit tehtiin kappaletaksalla riskolle metsään. 7-tuuman latvapuolen läpimitan ylittävältä pölliltä sai kahden kappaleen hinnan, 10-tuumaisesta kolmen ja 12-tuumaisesta neljän kappaleen taksan.
Kyllä niitä ennen oli metsätöitä tarjolla kaikille, jotka vain kynnelle kykenivät, nuorillekin. Ei ollut koneita, kaikki vain käsipelissä ja hevosilla ajotyöt. Hevosajo kokemuksiakin on ihan omakohtaisia, mutta niistä voisi pitää vaikka eri messun.
Itselläni on kokemuksia metsätöistä 50-vuoden ajalta.
Martti
Jutun kuvat eivät ole Luston arkistoista, vaan pokora ja petkele Työtehoseuran metsätyöoppaasta vuodelta 1954. Pylväänkuorintakuva löytyi valokuvamapeistani.
Työtehoseuran kirjasessa oli monenlaista mielenkiintoista. Sitä lukiessa toisinaan ajattelin, että ovatkohan ihan tosissaan olleet. Vaikutti siltä, ettei ohjeitten laatija ollut ikinä metsässä käynyt.
Sakari H:lle kommenttia.. Kiitos mukavasta ja yksityskohtaisesta aloituskirjoituksesta. Ei tarvitse yhtään vähätellä sitä hommaa mihin sinut oli hyväksytty. Mäntypuiden kuorinta onkin erityisen vaativaa työtä. Siinä on niin ohut kuori, että mustia täpliä meinaa jäädä ihan väkisin. Näreen kuorinta on paljon helpompaa.
Minun muistoihin liittyy samantapainen asia. Savikontiellä koulutieni varressa oli propsipino ja siinä oli kuorimassa Jukka Holopainen Surinkiveltä. Kuljin siitä ohi päivittäin ja hänkin uskoi minulle tärkeän homman. Sain kokeilla pöllin kuorimista. Hän taisi tarjota joskus karamellinkin palkaksi. Ai että se oli mukavaa työtä. Kunpa olisi saanut tehdä sitä enemmän.
Olen sen jälkeen kuorinut satoja kuutioita propseja, mutta ei se työ tuntunut enää läheskään yhtä mukavalta.
Onkohan niin, että meidät poikaset saatiin uskomaan, että meihin oikeasti luotetaan ja annetaan kokeilla ihan oikeita miesten töitä. Kenties.
Itse kävin pöllipinoilla jo alle kouluikäisenä viemässä isäukolle eväitä, kun sattui työmaa lähettyville. Joskus sain kokeilla kuorimistakin, myöhemmin sitten koululomien aikana pöllintekoakin.
Sitä vain en ikinä oppinut käsittämään, miksi pöllit piti kuoria kokopuhtaiksi tai puolipuhtaiksi. Ja pöllien päät sekä pinot piti olla millilleen, ikään kuin leipä ei olisi ollut jo muutenkin tarpeeksi tiukassa. Firmat vaativat tällaista. Kun kuorintakoneet tulivat, ei yhtäkkiä tarvinnut enää välittää semmoisista seikoista yhtään mitään. Ja kokemukseni nykyisistä metsätöistä esimerkiksi viime talvelta ovat semmoisia, ettei metsästäkään näköjään tarvitse enää välittää. Mutta tottahan se on oikea suuntaus, kun alan viisaat niin sanovat.
Muistelen penskana ihmetelleeni egyptinparrujen veistoa. Minkä ihmeen tähen egyptiläisille piti olla semmoisia parruja? Siinä ihmetellessä selvisi se syykin. Taitavia olivat osaavat veistäjät kirveen käsittelyssään, ei vain oikein onnistunutkaan joka ukolta. Vieläkö löytyisi joku veistäjä kertomaan egyptinparruista.
Minäkin toivon, että joku kertoisi egyptinparruista. Ne olivat jotenkin kiehtovan näköisiä. Mutta minkä vaivan, taidon ja tarkoituksen vuoksi, se kiinnostaa. Ja millainen oli siihen sopiva kirves. – Toinen kysymys: mikä työkalu ja minkä näköinen on ”tiikka”? kyselee Fågeli
Pyhärannan sivuilla on hyvä kuvasarja parruveiston vaiheista.
Selaa kuvia. Parrunveisto on kuvasarjan loppupuolella
Siinähän piti olla eri kirves vasemman ja oikean puolen veistoa varten.
http://www.pyharanta.fi/files/orig/196_Maa%20ja%20mets%C3%A4talouskuvia.pdf