Meillä oli 1950-luvun alkupuolella Suomen pystykorva, maailman paras kaveri ja uskollinen ystävä ainakin kodin pikkupojille. Punaruskea karvoitus ja vaaleampaa alapinnoissa. Uros se oli, nimeltään Peni. Koira oli usein kanssamme ulkosalla irrallaan, yöt sisällä ja yksin ollessaan kytkettynä ulkona.
Noihin aikoihin koirat liikkuivat yleensä vapaina omistajiensa pihapiireissä. Ongelmia tuottivat joskus riistakoirilla vainujen otot ja siten yksin tapahtuneet ajoon lähdöt, joita omistajat tietenkin koettivat estää mahdollisuuksien mukaan. Toinen ongelma koiranomistajille ja koirille itselleenkin olivat juoksuajat, joita useimmiten oli näin kevättalven aikoihin. Niinpä yhtenä kevätpäivänä meidänkin Peni oli kadonnut. Purrut ja temponut narunsa poikki ja lähtenyt muiden poikien matkassa riijuureissuille.
Etsinnät alkoivat välittömästi. Oletteko nähneet, ilmoitatteko jos, jne. Varmaan jo seuraavana päivänä tulikin tietoa, että kyliä kiertelee Sääperin eteläpuolella tavallista suurempi, lähes kymmenen sekalaisen koiran lauma. Nyt vain kyselemään lauman liikkeistä. Saattoi olla jo toisen päivän ilta, kun isäukko pakkasvarusteissaan tuli kotiin tavallista myöhemmin, oli pimeää ja kello ainakin yhdeksän. Kaivoi takin sivutaskusta nahkaisen koiran kaulapannan vähine narunpätkineen, heitti sen keittiön pöydälle ja sanoi: ”Koira löytyi, siinä kaikki.”
Ainakin itselle tuli itku välittömästi. Olihan koirasta ehditty olla huolissaan jo pari päivää ja pelätäkin vaikka mitä. Oli löytynyt kuolleena Kontiaisen navetan ylisiltä. Nähtävästi kilpakosijat olivat ilmaisseet siellä tai lähistöllä vahvan vastalauseensa tämän sulhon aikeille.
Sakari H
Monet on itkut meidänkin perheessä itketty koirien ja vielä enemmän kissojen takia, jotka ovat jaksaneet tiellä kolaroitumisen jälkeen vielä marria kotiin. Nykyisin meillä ei ole elukoita, mutta meidän Kirstillä niitä on:koira, kissoja ja kani. Ja hyvä, että on – eläimet varmaan opettavat ihmistäkin.
Mirjasisko