Tulistelua

Jo kohisee. Kuvat EJ

Sydäntalven päivinä on hauska etsiä komerosta reppu, pakata siihen nokinen pakki, pikkuinen kahvipurkki, tulitikkuja ja kirveennysä. Tulistelupaikkani on pitkään ollut Kutsun salolla, sama kanto on riittänyt talvesta toiseen. Muutaman kerran talvessa sinne on päästävä.

Puron suusta löytyy sulaa vettä. Lumessa on saukon jälkiä, sen jotos vie purolta toiselle. Rantatörmällä se on laskenut liukua. Majava on jyrsinyt poikki nuoren koivun ja ilves piirittänyt sen pesäkumpua.

Kun potkii vähän lunta särkkärinteessä, paljastuu tutulta paikalta kanto, josta lohkaistut säleet tuoksuvat tervakselta. Keitinvarsi vain vesakosta ja pakin pohja sopivasti tuleen. Hitaasti, kiirehtimättä. Liekit nuolevat puuta, kihisevät ja sähähtelevät, korventavat kohta istujan kylkeä.

Läheisessä kortteikossa pyörivät hömötiaiset ja lepikossa karistelee urpiaisparvi norkkoja hangelle. Hiljaisuuden ääniin sekoittuu koiran haukku kaukaa kyliltä päin. Tuulenpuuska pudottelee lammen vastarannalla pöllähdyksiä puista. Pakista kuuluu jo kohinaa, maailma asettuu jengoilleen.

Hirvimaita.

(Tulia ei talvellakaan saisi sytyttää, ellei ole omaa kantoa tai kannonomistajan lupaa. Nuotiopaikkoja on myös laavujen edustoilla retkeilyreittien varsilla.)