Wanhanajan wallesmanni

Vanhimmat värtsiläläiset muistavat varmasti nimismies Weli Ruuthin ja monet nuoremmatkin ovat todennäköisesti kuulleet hänestä joitakin pitäjällä liikkuneita tarinoita. Hän oli pitkäaikainen Värtsilän ja Tohmajärven vallesmanni.

Itselläni oli tilaisuus alle kolmekymppisenä tutustua häneen ja tehdä hänen kanssaan jopa yhteistyötä noin kolmen vuoden ajan. Olin kuullut ennen Tohmajärvelle tuloani työtovereiltani monenlaisia juttuja ja tiesin, että Ruuthin ja edeltäjäni yhteistyö oli katkennut täysin jo ensi kättelystä. Arkaillen menin aikanaan hänelle esittäytymään Evakkokodin alakerrassa olleeseen nimismiehen virkahuoneeseen. Käytökselleni oli moniakin perusteita: ensiksi oma ujouteni, toiseksi tietämäni ja kuulemani tarinat sekä kolmanneksi suuri ikäeromme. Itse olin ensi kertaa tavatessamme 26 -vuotias keltanokka ja Ruuth puolestaan 59 -vuotias, joka oli jo elämänsä varrella paljon nähnyt ja kokenut.

Ilmeisesti käyttäydyin Ruuthia tyydyttävällä tavalla, sillä hän ryhtyi kyselemään aikaisemmasta työkokemuksestani ja työpaikoistani. Niinpä minäkin sitten uskalsin tiedustella, suostuuko hän jatkossa hoitamaan hänelle kuuluneet valtionasiamiehen tehtävät. Hän lupautui, mutta vedoten itsellään oleviin kiireisiin pyysi, että jos minä kirjoittaisin tarvittavat vastineet, niin hän kävisi sitten ne allekirjoittamassa. En tohtinut ryhtyä vastaan panemaan ja suostuin.

Asiointia verotoimistossa

Näin toimimme tuon minun kolmen vuoden aikani. Minä hoidin tarvittavat vastineet ja Ruuth kävi ne yläkerrassa allekirjoittamassa ja kertaakaan hän ei edes tekstiä lukenut. Muutoinkin hän joskus kävi verotoimistosta henkilökohtaisesti hakemassa erilaisia todistuksia, jotka hän tavallisesti noudatti kanslistillaan, omalla puolisollaan.

Eräänä Ruuthin harrastuksena oli kerätä erikoispostimerkkejä ja kirjattujen kirjeiden R-leimoja. Kun toimistoomme noina vuosina tuli runsaasti erikoismerkeillä varustettuja kirjeitä, joissa usein oli myös R-leima, saimme vuosien mittaan kerryttäneeksi melkoisen määrän aineistoa nimismiehen harrastusta varten. Vielä sen jälkeenkin, kun Ruuth oli siirtynyt eläkkeelle ja muuttanut Helsinkiin asumaan, lähetin hänelle pari kertaa Kiteeltä melkoisen määrän haluamiaan merkkejä.

Weli Ruuth oli originelli henkilö, jolla ulkopuolisen silmin katsottuna oli outoja tempauksia ja toimintatapoja. Hän oli vielä ns. ”wanhanajan vallesmanni”, tavallisesta kansasta erottautuva virkamies, joka ehkä joskus luki ja tulkitsi lakia omalla tavallaan, mikä ei aina kanssaihmisistä tuntunut oikealta eikä ehkä järkevältäkään.

Kerhojäsenyys merkityksetön

Minulla oli työtoveri, joka reserviupseerikerhon jäsenenä harrasti ammuntaa. Harrastustaan varten hän oli saanut käyttöönsä veljensä laillisesti omistaman käsiaseen, jolle työtoverini sai hallussapitoluvan. Luvan myönsi Ruuthin kesäloman aikana hänen sijaisensa Heikki Vuorela.

Kun Ruuth palasi kesälomaltaan, hän todennäköisesti tarkasti ensimmäiseksi sijaisensa myöntämät aseluvat. Nähtyään työtoverilleni myönnetyn luvan hän tuli kiireesti yläkertaan vaatimaan annetun luvan palauttamista ”pahempien seurausten välttämiseksi.” Eihän työtoverini uskaltanut ryhtyä pullikoimaan vastaan, vaan palautti kiltisti saamansa luvan. Tässä tapauksessa luvan saajan ja sen perujan kerhojäsenyys ei merkinnyt mitään. Keskenämme kyllä pohdimme sitä, että pitikö Ruuth työtoveriani niin epäluotettavana, ettei hänelle sen vuoksi voinut lupaa myöntää, vai oliko nimismiehen sijainen luvan myöntäessään tehnyt virkavirheen. Mitään selvitystä tai perusteluja menettelylle ei tiettävästi saatu, eikä työtoverini niitä ainakaan julkisesti tiedustellut ja tuskinpa tiedusteli yksityisestikään.

Ylileveän puutavaran kuljetuslupa

Olimme kerran työtoverini kanssa lounaalla Tehdasosuusliikkeen työmaaruokalassa, kun samaan aikaan sinne tuli liikkuvan poliisin partio. Ruokailemassa oli myös puutavaran ajoa suorittava tohmajärveläinen kuorma-autoilija apumiehineen. Autoilijalla oli ajettavanaan jostakin Kiihtelysvaaran suunnalta ylileveää puutavaraa, jonka kuljetukseen piti saada paikallisen nimismiehen lupa. Kysymyksessä oli kai poikittain kuormattava tavanomaista pitempi paperipuu.

Autoilija tuli selvittämään partiota johtaneelle ylikonstaapelille ongelmaansa kysellen, että mitä hän voi tehdä, kun hänen on pakko kyseinen puutavara ajaa, mutta nimismies ei anna kuljetuslupaa.

Ylikonstaapeli pahoitteli tilannetta ja ilmoitti, etteivät he voi asialle mitään, koska kuljetusluvan myöntäminen kuului yksin paikallisen nimismiehen toimivaltaan. Neuvoksi hän sanoi autoilijalle, että koeta ajaa puut sellaiseen aikaan, kun me emme ole paikalla. Näin ilmeisesti sitten tapahtui, sillä ainakaan tietoon ei tullut, että nuo kuljetukset olisivat tuoneet sakkoja autoilijalle.

Pysäköintikielto

Nimismies Ruuth järjesti omatoimisesti pysäköintikiellon Evakkokodin puoleiselle tien laidalle. Asia herätti talossa kävijöiden keskuudessa paljon porua. Ruuth itse valvoi innokkaasti pysäköintikieltonsa toteutusta käyden jopa henkilökohtaisesti hakemassa asiakkaita alakertaan sakotettavaksi.

Kerran verotoimistoon tuli autoilija, joka oli pysäköinyt henkilöautonsa kielletylle alueelle. Ruuthin todettua tilanteen hän tuli yläkertaan vaatien autoilijaa kansliaansa sakotettavaksi. Hurjasta luonnostaan tunnettu autoilija sanoi minulle asiansa verotoimistossa hoidettuaan, että ”nyt kun menen tuonne alas, niin minä kyllä kiroan sille ukolle”.

Pitkän aikaa alakerrasta kuului melkoista mekkalaa, ja sen jälkeen tuli kasvoiltaan punoittava, mutta riemuitseva autoilija yläkertaan kehuen: ”Eipäs uskaltanut sakottaa”.

Kerran taas Kiteen piirin nimismies Havola tuli verotoimistoon hoitamaan omia asioitaan ja parkkeerasi ”Mossensa” kiellettyyn paikkaan. Odotimme jännittyneinä yläkerrassa, tuleeko vallesmanni vaatimaan toista vallesmannia sakotettavaksi. Ei tullut, oli ilmeisesti tunnistanut virkaveljensä auton!

Unto Kortelainen