Hevosenkenkiä

Pellon pientareelta, osa 3

Ajoon lähtö 1930-luvulla.

Sanotaan että hevosenkengän löytäminen tuo onnea. Näin ollen minun pitäisi olla hyvin onnekas, sillä olen löytänyt kesämökkimme tontilta lukuisan määrän noita taikakaluja. Tarinan edetessä selviää, mistä tämä johtuu, mutta aivan ensimmäiseksi kerron pari tapausta varhaislapsuudestani.

Hevoskuiskaaja

Olin parivuotias ja keikuin aidalla, kun äiti lypsi lehmiä kotona Karjalassa. Lypsyn päätyttyä äiti sanoi lehmille, että menkäähän metsään! Tähän minä sitten kohteliasti hevoselle, joka liikuskeli aidan tuntumassa, että menkäähän hevonenkin metsään! Olen varma, että hevonen nyökäytti minulle kohteliaasti päätään samalla hieman hymyillen.

Meidät lapset hätisteltiin sisälle ja uutimet vedettiin akkunoiden eteen, kun mummolamme pihamaalle ilmestyi liperiläinen isäntämies tammahevosensa kanssa. Enollani oli orihevonen, jonka hankkimisesta kerrottiin ihan lehdessäkin, tapa oli tuolloin sellainen. Meille jäi arvoitukseksi, mitä ulkona tapahtui, mutta hevosten hirnakointi kuului tupaan saakka. Kesken leikkiemme sisareni katsoi minuun silmät pyöreinä ja kysyi, mitä ne sanoo? Vastasin hänelle, että ne sanovat toisilleen: ”Kiitoksia, kiitoksia!” Minusta oli päivänselvää, että ne sanoivat niin, mutta miksi ihmeessä aikuiset nauroivat?

Vain vanha riimu

Ukko -ruuna vasemmalla.

Mieheni isällä oli metsänreunassa pieni, harmaa pajarakennus. Aivan pajan tuntumassa oli myös hevos-opotta eli hevosten pihalaidun. Tämän – nyt jo puretun – pajan seutuvilta olen jatkuvasti löytänyt vanhoja hevosenkenkiä, riimun pätkiä, itse taottuja rautanauloja, saranoita ja kaikenlaista ”rautakautista” tavaraa.

Jos löytyy tavallista kookkaampi kenkä, tiedän että se on kuulunut hevoselle, jota sanottiin Ukko-Ruunaksi. Se oli ollut erikoisen suurikokoinen ja väkivahva kuormanvetäjä. Ukko-Ruuna joutui noin kymmenvuotiaana sotaan, josta se ei koskaan palannut kotilaitumille. Siksi tämän ”maanpuolustajan” kengän löytyminen herättää aivan erityisiä tunteita.

Juokse sinä humma

Tamma Valo juoksee Koveron radalla.

Isännät tekivät usein hevosten vaihtokauppoja eli ”parissointia”. Valo-niminen tamma oli tullut appi-ukolleni tällaisessa vaihtokaupassa Riutasta. Hän oli vaihtanut kasvattamansa Veka-varsan tamma Valoon,joka oli vireä, nopealiikeinen ja kova juoksemaan.

Yksi hankaluus tuli kuitenkin esille: kivisten peltojen kyntö sen kanssa ei onnistunut. Valon askellus oli niin raisua, että kyntövälineet olivat heti kättelyssä ”päreinä”. Siksi Valo siirtyi vaihtokaupassa taas uudelle omistajalle Tuupovaaraan. Hän valmensi siitä menestyksekkään ravihevosen.

Polle poissa on

Monet hevoset laidunsivat rajavyöhykkeen tuntumassa. Perheelle oli suuri menetys, jos hevoselle sattui jotakin. Kylällä muistetaan vieläkin, kuinka erään naapurin Jukke-niminen ruuna upposi suohon metsälaitumella ollessaan.

Isännät kävivät kyllä aika ajoin katsomassa hevosiaan ja veivät leipäpalan tai sokeria. Hevosta kutsuttiin: ”Tseh, palloo”, ja kun hevonen sitten ilmestyi metsän kätköistä, sille annettiin palkaksi tuota ”palloo”. Muitakin onnettomuuksia sattui, eräältä hevoselta oli katkennut jalka Mökkivaaran rinteillä ja erään kerrottiin kuolleen talliinsa, koska se sai ruokaa liian reilusti.

Ritari Rohkea

Koska kotonani ei ollut hevosia, pelkäsin niitä hieman. Tuleva mieheni sai irtopisteitä, kun hän piti kotinsa pihamaalla vapaasti käyskentelevää vanhaa Veikko-ruunaa suitsista sillä aikaa, kun minä pistäydyin ”pihanperällä”. Myöhemmin tajusin, että tottakai hän oli tottunut hevosiin jo pienestä pitäen. Perheen nuoripana hänen tehtäviinsä oli kuulunut hevosten laitumelle vienti. Oli ollut niin pieni, ettei päässyt ratsaille muuten kuin kiipeämällä kivelle, siitä aidalle ja aidalta heittäytymällä hevosen selkään. Satulaakaan ei kuulemma ollut ja liinakon harjasta oli pidetty kiinni!

Seuraavassa jaksossa kaatuu heinää.

Tellervo

Heppaa tarvittiin esimerkiksi perunamaan kynnössä.

7 comments for “Hevosenkenkiä

  1. Viehättäviä, kauniisti kerrottuja hevosmuistoja. Kiitos Tellervo!

    Omalla kohdallani mieleen painuneimpia hevosmuistoja 50-luvulta ovat joulukirkkomatkat ja se kun sain pikku tyttönä olla isän mukana tukinajossa. Mieleeni on syöpynyt aurinkoiset kevättalven päivät,luminen metsä, lumen narina reen jalaksien alla, pihkan tuoksu, me isän kanssa tukkikuorman päällä ja Urho ruunamme vetämässä painavaa kuormaa maantien varteen.

    Juhlaa oli myös se, kun neljän kilometrin koulumatkalla sattui joku hevosmies menossa samaan suuntaan ja otti auraamatonta tietä tarponeet pikku koululaiset kyytiinsä. Hevosmiehelle muistettiin aina sanoa: ”Kiitos kyyvistä”.

    Kirjoituksen yhteydessä olleista kuvista viimeinen tuo elävästi mieleen perunan kylvöt ja nostamiset. Juuri tuollaisella aatralla eli ”uatralla” perunavaot avattiin ja suljettiin. Vähän sen jälkeen, kun peruna oli noussut taimelle, se myös ”mullattiin” kyntämällä vaot syvemmiksi. Aatra oli isäni tekemä. Se on jo vuosikymmeniä seisonut entisen kotini pihapiirissä kauniisti jäkälöityneenä muistuttamassa menneitten sukupolvien työstä.

  2. Aivan uskomatonta kuinka kirjoituten yhteydessä olevat vanhat
    valokuvat saavat kuin uuden elämän kun ne laitetaan Värtsin sivuille. Tämänkin jutun ensimmäinen kuva ”Ajoonlähtö” on
    hyvin pieni kamerakuva, suurennettuna siitä huomaa monta yksityiskohtaa.

    Itse en ole koskaan mennyt joulukirkkoon hevosella. Kaksi syytä:
    Meillä ei ollut hevosta ja jos olisikin ollut tuskin sillä kirkkoon
    olisi menty, matkaa lähimpään kirkkoon kotoamme oli vain
    paristataa metriä.

    Mieheni on kertonut kuinka heidän perheensä matkasi toista-
    kymmentä kilometriä hevospelillä Uuteenkylään kun Värtsilän
    uutta kirkkoa vihittiin 1950.

    Lissu, ovatko sinun joulukirkkomuistosi Tohmajärveltä vai
    Kiihtelysvaarasta?

  3. Joulukirkkomuistoni, samoin kaikki muutkin ovat Kiihtelysvaarasta. Kirkkoon oli matkaa kahdeksan kilometriä ja sinne mentiin seitsemäksi jouluaamuna. Joulukirkkomatka olisi ihan oman tarinan väärti. Peruna-aatra oli käytössä Tohmajärvelläkin. Siitä minulla on lukuisia valokuvia 1990 ja 2000-luvuilta, kun se vietti eläkepäiviään navetan läheisyydessä.

    Tellervo, kerrot tarinassasi myös ravihevosesta. Muistatko sellaista ravihevosta kuin ori Erihovi? Hevosen omistivat Myllymäen veljekset evakkopaikkakunnaltamme Laihialta.

  4. Täällähän oli hieno kertomus hevosista, jota en ole aikaisemmin vielä
    lukenutkaan, koska tulin ”kesäapulaiseksi” Värtsiin kolmisen vuotta
    sitten. Sitä pestiäni ei ole vakinaistettu, mutta täällä roikun yhä!

    Muistan itse 70- luvulta lämminveritamma Charme Asserdalin, joka
    oli moninkertainen Euroopan ennätystamma.

  5. Muutama päivä sitten Otto-poika löysi metsästä hevosenkengän. Olin kuullut Mielosen Pentiltä, että 50-60 -lukujen tienoilla näissä metsämaisemissa oli hevosten kesälaitumet. Joltakin laitumella kirmeisseelta on tuo kenkä pudonnut.

    Minussa heräsi valtava tunnemyrsky. Hevonen on ollut minulle aina hyvin tärkeä. Niinpä nyt tuo löytynyt kenkä on kappelini seinällä omalta osaltaan viestittämässä suomalaisen talonpojan ja sitkeän emännän ja heidän hevosensa merkitystä.

    Kappelin alttariseinän ulkopuolella on pappilassa eläneen ratsun hautakivi. Itse hauta on pappilan pihassa. Mutta kivi tuotiin Kaustajärvelle, kun muutimme tänne.

    Alttarin perusmuurissa on hevosenkenkiä. Ajattelin niitä sinne upottaessani Noita-nimistä tammaa, jonka vein iltaisin Leminrinteen metsälaitumelle ja jonka aamulla kävin töihin. Noita jolkutteli polkupöyrän vierellä marhaminnassa. Olimme hyviä kavereita.

  6. Maija; Onhan siitä jo ainakin neljä vuotta, kun aloit ilahduttaa Värtsin lukijoita nimimerkillä Maija-Liisa kirjoittamillasi jutuilla.

    Heinäkuussa 2011 saimme seurata jännittävää jatkokertomusta, joka syntyi Sinun ja nimimerkki Annelin vuoropuheluna Erkki Jormanaisen jutun ”Kop kop” kommentteina.

    https://www.vartsi.net/2011/07/02/kop-kop/

    Ei voi muuta kuin taas kerran todeta, että Värtsin arkisto on tarinoiden aarrearkku!

  7. Jokos siitä neljä vuotta on? Niin ne vuodet vierii.

    Annelin kanssa sepitettiin näitä fiktiivisiä juttuja useaankin
    otteeseen. Että kaikkea sitä! Välillä ihan hirvitti! Me emme
    nimimerkki Annelin kanssa luultavasti tunne toisiamme.

    Edellisellä Tohmajärvi- Värtsilä kierroksellamme kuulimme Päivin
    kanssa uuden kummitusjutun, melkein tukka pystyyn nousi.
    Se varmaan tulee ainakin sukukirjan jatko- osaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *