Raunioita ja rakentamista

Vuonna 1995 pantiin välillä valssiksi. Hanuristeina Juri Akulov (istumassa) ja Sulo Varonen.

Nyt on vuosi 2006, elokuu. Rajamuodollisuuksista ihme kyllä selvisimme joustavasti, ei tarvinnut kauan odottaa. Tälläkin kertaa oli mukana ensikertalaisia, joille riitti ihmettelemistä. Öljymäellä kahvittelun jälkeen suunnattiin kohti Värtsilän keskustaa.

On se vain niin, että käytpä siellä vaikka kuinka monta kertaa (meilläkin jo yli 20:s), niin aina vain jaksaa järkyttää, minkälaisissa oloissa suurin osa ihmisistä tulee toimeen. Pakko heidän lienee sopeutua!

Tehtaan konttorin pihalla pysähdyttiin ja siitä jalkauduttiin kohti Kisapirttiä. Muutamaan vuoteen emme olleet siellä käyneet. Näky oli todella järkyttävä. Seinät olivat enää pystyssä, ikkunat ja oviaukot ammottivat tyhjyyttään. Sisällä joka paikka täynnä kaikenlaista roinaa. Ihmetyttää vieläkin, ovatko täysjärkiset ihmiset saaneet sellaista jälkeä aikaiseksi. Pahaa mieltä tuli rutkasti matkaevääksi siltä kulmalta. Kisapirtille vievä siltakin oli edelleen ajokelvottomassa kunnossa.

Entiselle kirkonmäelle oli rakennettu uusi ortodoksinen kirkko. Se näytti puhtaalta ja kauniilta. Ajeltiin hiljalleen kohti kansakoulun mäkeä. Luonto yritti paikata surkeaa yleisnäkymää, hoitamatonta katua, taloja, pihoja ja hökkeleitä.

Venäjän Värtsilän asukkaiden kanssa syntyi rupattelutuokioita.

Entinen työpaikkani Notkolla ammotti tyhjyyttään. Kolme vuotta sitten rakennuksessa oli elämää ja kertoivat siinä alkavan remontin. Karvolanmäellä oli rakennettu uusia rakennuksia. Parhaillaan työn alla näytti olevan pari hirsimökkiä, joista toinen tätini talon paikalla ja toinen siihen viereen. Kaksi miestä oli hirsien veistopuuhissa. Kirveen ja vasaran koputus kuului muualtakin. Vaikutti rakennusbuumilta.

Jänisjärvellä ei pioneerileirillä näkynyt elämää eikä liikettä. Sen sijaan tien varteen oli kohonnut pari uutta lomakeskusta. Toisen rakennukset oli maalattu sinisiksi. Eräkeskuksella joimme kahvit. Paluumatkalla poikkesimme uudella hautausmaalla, jossa vielä pystyssä olevat suomalaisten hautamuistomerkit olivat saaneet olla rauhassa. Venäläisten värikkäät haudat herättivät ihmetystä.

Hilkan kirjoitussarja vierailuista Vanhassa Värtsilässä sotien jälkeen päättyy tällä erää. EJ

Sitten taas haitari soi.

Share

8 comments for “Raunioita ja rakentamista

  1. Mistäpä nämäkin muistelukset olisi luettu
    jos ei Värtsistä, kiitokset kirjoittajalle!

    Haitari ja juhannusaattohan kuuluvat yhteen.
    Eräänä juhannusaattona kaustajärveläiset saivat
    nauttia ilmaiskonsesrtista kun Sulo Varonen
    soitteli järvellä metsäkukat ja muut tutut
    valssit!

  2. Noissa kuvissa haitaria vetelevä Sulo tuo mieleen monia asioita, joita on mukava muistella. Olimme koulukavereita Uudenkylän koulussa, joka toimi myöhemmin kirjastona.- Äitini hautajaisten muistotilaisuudesta 20 vuotta sitten soitin Mikkelin tuomiokapituliin ja tiedustelin, oliko minun lisäksi muita hakijoita Värtsilän kirkkoherran virkaan. Ei ollut, vaikka virka oli jo kahdeksatta kertaa haettavana. Kerroin tiedostani Sulolle, ja tämä isäntä halasi minua toivottaen tervetulleeksi.- Sulo oli monta vuotta kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Kuitenkin lämpimimmät ajatukset hänestä kiipeävät kirkon parvelle. Sulolla oli tapana avustaa Päivi-kanttoria virrenveisuussa.- Joskus kuuntelin myös haitarin haikeaa soittoa Värtsilän laakson yllä, Jänisjoen rantamilla. Sävelet levisivät Sikkervaaran suunnalta Varosen talon pihasta.
    – Kuvat paljastavat, että Sulo oli soitellut myös rajan taakse jääneessä Värtsilässä.

    Ehkä tässä yhteydessä on syytä kertoa myös siitä, miksi seurakunta alkoi vuonna 1992 järjestää jumalanpalveluksia rajan takana. Värtsilän työläisasutusneuvoston toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Juri Panov vieraili Sortavalan apulais-
    kaupunginjohtajan, tulkin ja Oiva Tikan kanssa pappilassa. Panov kertoi, että Värtsilässä on henkinen tyhjiö, ja pyysi tekemään jotain. Panov istui monet kerrat myös messussa, joita pidettiin Wärtsilä Yhtymän toimistotalossa. Alussa alttaripöydän takaa seinältä meitä tarkasteli Leninin kuva. Mutta poistivat sen sieltä jonkin ajan kuluttua. Toimenpide puhutteli minua. Kastoin monta lasta ja aikuista. Annoin siitä venäjänkielisen kastetodistuksen.- Kun eläkkeelle siirryttyäni en enää tehnyt papintöitä Venäjän Värtsilässä, tapasin siellä aktiivisen ortodoksinaisen ja toivotin hänelle Jumalan siunausta, kun kävi ilmi, että hän puuhasi palaneen kirkkomme paikalle ortodoksista kirkkoa. Nyt olen toivonut, että saisin kuulla Kaustajärvelle uuden kirkon kellojen soiton. En ole kuullut. En ole voinut vastata soittoon kappelini, Toivon kappelin, kelloilla. Ehkä toiveeni toteutuu joskus. Ehkä saan joskus myös seisoa Värtsilän, Aleksanteri Nevskiläiselle pyhitetyn, kirkon liturgiassa ja ristiä siinä itseni Kolmiyhteisen Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen?!?!

    Sain käydä jatkosodan aikana Värtsilän keskustassa. Mutta en muista raunioita. Ehkä se oli pikku pojalle liian vaikea kokemus. Mutta muistan yhden sankarihautauksen. Se on jäänyt mieleen kunnialaukausten vuoksi. Vaikka säikähdinkin sitä tai ehkä juuri siksi tapaus on jäänyt mieleeni. Kun käyn silloin tällöin vuonna 1992 pystytetyn muistomerkin ja sen eteen aidatun sankarihautausmaan luona, muistan nuo laukaukset. Muistan myös erään ilmataistelun. Katselin sitä Lintulan pihasta. Yksi venäläinen kone syöksyi savupilvenä maahan.

    En unohda koskaan, kuinka seurakunnassa aktiivisesti toimineet miehet siivosivat vanhaa ja lentokentän laidalla olevaa hautaus-
    maata. Siellä kappelin lähellä on myös ukkini ja pikku veljeni haudat. Kiven mummo tuotti sotien päättyessä sotilailla Suomen puolelle. Se on nyt Leminrinteen hautausmaalla!

    Kerran olin Oiva Tikan kanssa neuvottelumatkalla tapaamassa Juri Panovia. Kun tulimme lentokentälle, huomasimme että sen yhdellä laidalla oli metsäpalon alku. Oippi lähti kiireesti hakemaan paloautoa. Minä Panovin kanssa sammuttamaan palon alkua. Onnistuimme, ja paloauto hoiti jälkisammutuksen. Sota-
    aikoina oli Värtsilää tuhoutunut jo ihan tarpeeksi.

    Olen ollut sammutustöissä toisenkin kerran. Pysähdyimme Ullan kanssa kahvitauolle matkalla Sortavalaan Tohmajoen rannalla. Huomasimme, että tuli nuoleskeli puuta noin kolmen metrin kor-
    keudella. Se oli levinnyt puun juurella palaneesta nuotiosta. Ammensimme vettä eväsastialla ja sammutimme palon. Olisi ollut ikävän näköistä paluumatkalla katsella tien vierässä palanutta metsää.

    Voi, voi, pitäisiköhän joskus kirjoittaa kokemuksistani Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Ehkä siitä syntyisi pikku kirjanen? tuumaille Ierikka

  3. Kiitos Erkki – minäkin olen saanut olla kerran Venäjän Värtsilässä jumalanpalveluksessa. Se oli mulle liikuttavan kaunis kokemus.
    Mirjasisko

  4. Kiitos kuvauksestasi käynnistäsi Värtsilässä.
    Siitä on aikaa kun kävin siskojeni kanssa.
    On kiva kuulla , että siellä jälleen rakennetaan.
    Entinen Värtsilä on muisto vain ,niin kurjalta se näytti käydessämme siellä .
    Postisiltakin oli huonossa kunnossa oli vain muutama lauta jota myöten ajoimme ,pelkäsin että silta romahtaa allamme.
    Sokinkylä oli harmaa ja lautarökkelöitä vain.
    Kiitos Hilkka että kirjoitit, sain minäkin lukea rakkaasta synnyin seudustani .
    Se on ihme ,että sinne kaipaa vaikka tietää , ettei koskaan pääse.
    Lähdössä tulleet haavat eivät parane koskaan.
    Siellä aina mukana.
    Tervehtien
    Maila Tsupukka

  5. Maila Tsupukka,

    mukava olisi saada muutama runo sieltä Ruotsinmaalta Värtsin runopalstalle.

  6. Kyllähän niitä runojakin löytyy vaikka kuinka paljon.
    En tiedä voisiko pitkiä runoja lähettää ?
    Kirjoitin joskus ollessani lomalla siellä sellaisen loma runon.
    Maila kyselee .

  7. Maila Tsupukka,

    tuolla runopalstan alussa on ohjeet, miten sinne voi itse kirjoittaa runoja Vastaa-laatikkoon. Värtsilän lomaruno mahtuu sinne aina, vaikka olisi kuinka pitkä.

  8. ”Matka isän luo”. Tämän niminen dokumentti esitettiin
    äskettäin TV:ssä pariinkin kertaan. Katsoin ohjelman
    molemmilla kerroilla.
    Dokumentissa Arvo Myllymäki kertoi kuinka hän sai yhteyden isäänsä
    1970-luvulla Keijo Liinamaan, Urho Kekkosen ja Kalevi Sorsan
    avustuksella. Isä oli ollut sotavankina Suomessa.
    Milloin lienen viimeksi katsonut yhtä hyvin ja kuitenkin eleettömästi tehdyn koskettavan dokumentin.

    On niin monenlaisia raunioita, vieläkin…

    Dokumentin jälkeen syötin googleen asiansanaksi Arvo Myllymäki,
    sieltä löytyikin mielenkiintoista luettavaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *