Värtsilän asemalla 1997.
Vuoteen 2005 mennessä Värtsiläisten Seuran jäsenet olivat käyneet yli 20 kertaa kurkkaamassa entisiä kotimaisemia. Aina sinne kuitenkin paloi mieli uudelleen. Tällä kertaa oli tavallista jännittävämpi reissu: päästiin rajavyöhykkeen portin taakse.
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx
Pian oltiin Venäjän puolella. Tällä kertaa kovin verkkaisesti veti passi- ja tullitarkastuksen jono. Mitä enemmän automatiikkaa, sen hitaammalta homma vaikutti ainakin minun mielestäni. Siitä kuitenkin selvittiin, mitä nyt yksi matkalainen meinasi joutua kiipeliin yhden ylimääräisen viivan tähden. Tullin tyttö oli kai sen itse epähuomiossa viipsauttanut.
Aterialla rajan takana 1997. Jutun kirjoittaja edessä vasemmalla.
Autonkuljettaja hoiti omat tulliasiansa ripeästi ja niin päästiin ajelemaan kohti ”Öljymäkeä”. Värtsilän entinen asemarakennus kyyhötti paikallaan yhtä alakuloisena kuin ennenkin. Itse kauppapaikka oli yhäti kasvanut. Tosin kristallitavaroitten määrä oli vähentynyt, mutta juomien osuutta oli laajennettu. Pikkuisia ruoka-annoksiakin oli saatavana ja kahvi ja kahvileivät maistuivat.
Jännitys alkoi matkalaisten mielissä tiivistyä. Oltiin menossa paikoille, joihin ei aikaisemmin ollut pääsyä.
Piikkilanka-aita ja portti
Lähdettiin ajelemaan kohden Värtsilän kylää ja siellä ensimmäistä pysähdystä, Kylänpäässä olevaa rajavyöhykkeen piikkilanka-aitaa ja porttia. Jo valtakunnan rajalta oli lähtenyt mukaan portin aukaisijaksi nuori venäläinen kapteeni. Bussi jätettiin portin pieleen.
Aikamoiset, ehkä pelonsekaisetkin tunteet velloivat mielessäni, kun saimme astua rajavyöhykkeelle. En enää muistanut, kuinka isoja taloja siellä oli ollut päätellen maastossa näkyvistä pohjista. Otto Näätäsen talo oli siistin näköinen ja pystyssä vieläkin.
Vanhan Värtsilän raitilla 1995. Taustalla näkyy uimahallirakennus.
Joillakin kauempaa tulleilla matkalaisilla oli raittikarttoja, joihin innolla tutustuivat. Sitä poikien touhua oli sydäntä lämmittävää seurata. Olisikohan ollut reilu puoli kilometriä se ”ei kenenkään maan” syvyys, ennen kuin tuli vastaan toinen piikkilanka-aita, jonka yli ei ollut enää menemistä. Maa sen molemmin puolin oli hiekoitettu ja harattu niin, että siellä talsineen tossun jälki olisi kyllä selvästi erottunut.
Kejosen Pirkko yritti Raatikaisen Maurin kanssa etsiä kotinsa pohjaa sieltä viidakosta, laihoin tuloksin. Komeita jalopuita, tammia, vaahteroita ja poppeleita kasvoi edelleen tien vieressä. On mahtanut olla kauniita pihoja entisillä asujilla. Tuntuivat aivan epätodellisilta nuo näkymät.
Kaitsijaksemme komennettu kapteeni käyttäytyi hyvin korrektisti koko ajan, antoi Raatikaisen Tuulikinkin valokuvata kaikessa rauhassa. Hyvillä mielin palattiin takaisin bussillemme. Portti sulkeutui takanamme.
Päivänkakkara ja halaus
Yhtäkkiä tuo kapteenipoika seisoi edessäni ja ojensi minulle kauniin päivänkakkaran varovasti hymyillen. Olin otettu, halata piti. Tuli oikein lämmin olo.
Sitten palattiin kylän raitille takaisin. Lehmiä oli liikenteessä enemmän kuin edellisellä kerralla, kengänpohjia oli syytä varoa. Kirkonmäellä muistopatsaalla ja aidatulla sankarihauta-alueella pyörähdettiin. Arppen hautapaaden ympäriltä olivat komeat rautaketjut kadonneet.
Tällä kertaa ei jäänyt enää aikaa käydä Jänisjärvellä uimassa. Ei käyty uudella hautausmaallakaan, jossa erilaiset hautauskulttuurit kohtaavat toisensa. Ruokailu odotti jo Sortavalassa Piipunpihan hotellissa.