Niiralan raja-asemaa 1970-luvulla. Kuva EJ
Neuvottelu asemapäällikön huoneessa 1980-luvulla, vas. Reino Parkkulainen ja Kauko Kettunen. Kuva EJ
Niiralan raja-asema rautatieliikenteessä Venäjän (Neuvostoliiton) kanssa on sotien jälkeen ollut paitsi Pohjois-Karjalan myös koko Suomen kannalta tärkeä.
Tulin nuorena miehenä valituksi Valtionrautateiden palvelukseen 1.11.1947. Silloin olivat alkaneet Neuvostoliittoon ns. sotakorvauskuljetukset. Ne käsittivät aluksi lähes pelkästään raakapuuta.
Tavaran paperisota ja kuormien teknillinen tarkastus tapahtui Tohmajärven asemalla. Sitä varten Tohmajärvellä oli tarvittava henkilökunta. Minäkin jouduin yhdysliikennetoimistoon, jossa mm. rahtikirjojen tiedot käännettiin venäjäksi. Se oli kyllä meikäläisen kielitaidolla pelkkää jäljentämistä.
VR ja huolinta ovat vuosikymmeniä työllistäneet Niiralassa. Kuva EJ
Ratapihalla lähteviä tavarakuormia tarkasti herra Dashkov. Tiukka herra, joka aiheutti kasapäin harmaita hiuksia tavaran lähettäjille ja -kuormaajille. Kaikkia ajatuksia ei voinut tietysti sanoa suoraan, etenkään kun ei ollut varmuutta herra Dashkovin suomenkielen taidosta.
Kun luovutuspaperit ja teknillinen puoli olivat kunnossa, saapui Neuvostoliiton juna Värtsilästä hakemaan junaa. Tätä liikennettä kesti ainakin 50- luvun alkupuolelle, koska vuoden vanha tyttäremme aina veturin äänen kuullessaan sanoi, että ”taas ryssä mönkyy”.
Sotakorvaukset loppuivat sitten aikanaan ja kaupallinen liikenne on jo vuosikymmenien ajan todistanut raja-aseman tärkeyttä. Valitettavasti henkilöliikenne rautateitse ei ole saanut kannatusta.
Resiinareissu
Muistini mukaan on kuitenkin ollut yksi yksityisluontoinen yritys. Kerran, lähes aikojen alussa, oli Uudenkylän maamiesseuran talolla karnevaalitanssit. Eräs tanssivieras oli matkan varrelta löytänyt käyttöönsä kolmipyöräresiinan.
Tanssipaikan lähellä hän nosti resiinan radan viereen ja tanssin hurma voi alkaa. Tanssit loppuivat tietysti aikanaan, ja miehemme nosti resiinan kiskoille, mutta lähti veivaamaan väärään suuntaan. Pian kuitenkin rajapuomi sattui otsaan ja ajaja tipahti radalle.
Kun ei pahemmin käynyt, niin vain ylös resiinan päälle ja matkaa jatkamaan. Eipä aikaakaan, kun konepistoolin luodit alkoivat rapista resiinan ympärillä ratapenkassa ja kuski vietiin turvallisempaan talteen. Se ulkomaanmatka kesti lähes viikon.
Mitä me tästä opimme? Ainakin sen, että varminta on aina ottaa passi ja viisumi mukaan!
Aarre Partanen
Rautatietöissä. Kuva EJ
Menin töihin VR:lle v-75. Silloin oli raiteita 4 kpl. Kun lopetin työt niin raiteiya oli 21 kpl. Siis olin rakentamassa 17 raidetta ratapihalle ja raiteet myös huolintakeskuksille. Rautatietöissä on minun perukkani oikomassa raidetta. Itse olin katsomassa etempänä että raiteesta tuli suora. Pomona ratapuolella, komennuspaikka Niirala.
Se on niinkuin tuttavan tapaisi kun löytää netistä jutun missä on itsekin mukana. Hienoa Veikko.
Minä en ole nähnyt tätä juttua koskaan, vaikka olen paljonkin Värtsiä selaillut.
Aika huikeata. Tämä juttu julkaistu Värtsissä 24.1.2011, kirjoittaja Aarre Partanen ja vasta nyt, 26.8.2021 tuli ensimmäiset kommentit.
Kiitos Veikko Pitkänen!
Mukava kun löydätte ja kommentoitte Värtsin ns. vanhoja juttuja!
Värtsissä on vielä paljon luettavaa ja kommentoitavaa!
Nuo junavaunut on kyllä tuttu näky miullekin. Niitä oli asemalla melkein aina -60 luvulla. Niitä näki kouluun mennessä ja tullessa. Ja kotipihaltakin. Ylimmässä kuvassa on nähdäkseni kaksi rajamiestä taaempana. Ketä ne mahtaa olla? Näkyykö miehet paremmin kuvan omistajan kuvassa?
Niinpä. Ei tiedä vaikka olis Annelin isä kuvassa tai joku tuttu rajamies.
Silläpä kyselen Silja! Ja siitäpä tuli mieleeni, että olisiko jollain Värtsiläläisellä kuvia isästäni työssä? Meillä niitä on aika vähän.
Ja kysymys Veikko Pitkäselle: jos aloitit työt Niiralan asemalla – 75 niin sinä varmasti tunsit silloin isäni Esko Parviaisen. Isäni tarkasteli myös junia Niiralan asemalla. Isäni jäi eläkkeelle – 78 loppuvuodesta.
Vähänlaisesti taitaa olla kuvia siltä ajalta.
Kameroita oli mutta kuvaajia ei tainnut olla.
Rautateillähän ei saanut siviilit liikkua, se oli kiellettyä.
Minun eno oli myös töissä valtion rautateillä Niiralassa eläkeikäänsä saakka kesät talvet. Myös minun isä työskenteli kesäisin. Oli tekemässä mm Onkamon rataa.
Olis pitäny valokuvata silloin paikkoja. Nyt on muistot muistikuvien varassa kun ei ole kuvia.