Viime aikoina on täällä Pohjois-Karjalassa kannettu huolta polttopuiden riittävyydestä. Karjalaisen 17.01. toinen pääkirjoituskin otti asiaan kantaa. ”Takka on, liiteri puuttuu”. Mitäs liiterillä tekee, jos klapit loppuu!
Eipä hätää, tehdään niin kuin vuonna 1942, kun miehet olivat ”sotatöissä” ja polttopuut uhkasivat loppua, pantiin pystyyn Mottitalkoot, tarkoituksena tehdä miljoona mottia!
Henkilökohtainen tavoite oli muistaakseni 1-10 mottia iästä ja sukupuolesta riippuen. Enemmänkin sai tehdä, jos kunto ja taito antoi myöten. Oman tavoitteeni sain täyteen, mutta vaimoni kertoo tarvinneensa sukulaismiehen apua.
Värtsilässäkin kaupat sulkivat ovensa keskiviikkoisin, henkilökunta lastattiin kuorma-auton lavalle, pokasahat ja kirveet mukaan ja motin tekoon. En muista enkä löytänyt tietoa, kuinka miljoonan motin tavoite täyttyi, luultavasti hyvin, sillä niistäkin pakkastalvista selvittiin.
Ei niitä motteja ihan ilmaiseksi tarvinnut tehdä. Motista sai muistoksi pronssin värisen pikkukirveen, ja muistaakseni viidestä motista kirveen väri oli hopeaa. Omat kirveemme kulkevat mukana vain muistoissa. Alkuperäiset lienevät jäänet jonkun puseron rintapieleen.
Hilkka ja Ake
Mottitalkoita vai mitä?
Meidänkin nykyisessä pihassa on ollut jos monenmoista halkojan kanssa heilujaa, omat tytöt ja vävyt ja naapurin pojat ja nyt on muistona pressun alla ent. luistinradan paikalta puupino. Kun Mieheni oli sairaalassa allekirjoittanut toimi työnjohtajana ja hoiti puut (en itse muutakuin hoidin muonituksen tekijöille.
ja kiitin kauniisti.) Vielä nykyisinkin löytyy talkoohenkeä ja osin
palkollisia.
Terv . Mike