Suivasa arpeetti

Vanhan Värtsilän sonni hoitajineen.

Loppiaisen jälkeistä juhlatonta aikaa kutsuttiin ennen vanhaan arki- eli härkäviikoiksi. Härkä kotieläimenä ei ollut kuitenkaan niin yleinen kuin lehmä, ja kun lehmä poiki, toivottiin yleisemmin lehmävasikkaa. Lapset juoksuttivat mielellään juustomaitopulloa naapurin emännälle, joka oli heti perillä, mitä oli tapahtunut. Hänen ainoa kysymyksensä saattoi olla:”Tulko lehmivasikka?”

Voiko pikkupoika kuvitella 40-50-luvun taitteessa suivasampaa arpeettia (epämiellyttävämpää tehtävää), kuin lehmän ajajaksi joutuminen. Lehmän ajaminen ei suinkaan tarkoittanut, että lehmää olisi kuljetettu jollakin moottoriajoneuvolla, vaan siten, että joku aikuinen talutti ”Ynnikkiä” ja yleensä perheen nuorimmainen oli vitsan kanssa peräpään valvojana. Miksi sitten lehmää piti ajaa? No siksi, ettei keinosiementäjiä vielä ollut ja luomujuttu tapahtui lähimmän sonnin luona silloin, kun lehmä oli ns. härillään.

Härkä hymyilee

Aapiskirjassa oli seuraavanlainen loru: ”Tässä kiehuu tee, härkä hymyilee…” En ollut vielä kansakouluikäinenkään, kun muistan joutuneeni tuohon epämieluisaan ajotehtävään ensimmäisen kerran.

Hymy -lehmämme oli vietävä kiireimmiten noin viiden kilometrin päässä sijaitsevaan taloon, josta apu löytyisi. Äiti ei selitellyt tarkemmin, talutti vain lehmää vauhdilla eteenpäin ja minä huiskin pitkän ranstakon kanssa perässä. Menomatka sujui melko joutuisasti, vaikka välillä vaelsimme metsäisiä polkuja ja ylitimme melko korkean Topolinvaaran. Kuitenkin huokaisin helpotuksesta, kun naapurikylä tuli näkyviin ja kuulin, että määränpäähämme oli enää kilometri.

Uutispimennossa

Ikkunasta huomattiin tulomme. Emäntä ilmaantui heti pihamaalle, ja minä sain käskyn mennä sisälle. Minulla ei tietenkään ollut käsitystä, mitä navetan seutuvilla tapahtui, tuvan ikkunoistakaan ei voinut kurkkia, sillä verhot oli vedetty tiiviisti eteen. En muista, tarjottiinko talossa myös kahvit, ennen kuin matka kohti kotimaisemia alkoi.

Nyt Hymyn askellus oli paljon hitaampaa kuin menomatkalla. Jouduin käyttämään äidin kehotuksesta ranstakkoa ahkerasti, vaikka itseänikin väsytti. Lopulta saavuimme kotitanhuville, mutta tämä ei suinkaan jäänyt ainoaksi kerraksi, kun jouduin lehmän ajajaksi. Iän karttuessa minulle selvisi näiden lehmän kanssa kylässä käyntien syykin, mutta joka kerralla lähtö oli yhtä suivasaa.

Johannes

Share

2 comments for “Suivasa arpeetti

  1. Onpas sonnipojala kommeet vehkeet<3

    Mie tulin tuntemaan jo pikkulapsena nää elämän perussallaisuuvvet: kahon ihan paikanpiälä, kun lehmee astutettiin.Ja vähä samala laila selevis nekkii immeisiin jutut, ja loput kuuntelemalla aikuisii—.

  2. Johannes, enpä ihmettele yhtään, että koit epämieluisena tehtävänä tuon lehmän ajamisen. Kymmenen kilometrin kävely on alle kouluikäiselle melkoinen urakka! Itse olin jo kymmenen korvilla, kun olin ensimmäistä kertaa viemässä lehmää härälle isän kanssa, ja matkakin oli paljon lyhyempi.
    Yksi lapsuuteni tylsimpiä töitä oli tahkon pyörittäminen, kun isä terotti viikatteen teriä, kirveitä yms. Samoin veden pumppuaminen navetassa olevaan säiliöön.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *