Koulussa

Aloitin kouluni 1930-luvun alkupuolella kotini lähellä kaksivuotisessa alakoulussa. Sen jälkeen siirryttiin neljäksi vuodeksi yläkouluun, joka sijaitsi kylän keskellä mäellä olevassa komeassa puutalossa. Yläkoulussa oli monta luokkaa ja paljon oppilaita, joten välitunneilla riitti mekkalaa.

Oma opettajani, rouva Nylund, oli tiukka ja vaativa, alkuun hieman pelottavakin. kova kurinpito oli luonnollista siihen aikaan. Miesopettajat käyttivät sumeilematta karttakeppiä oppilaiden takamuksille. Omalla opellani oli aina pöytänsä päällä maljakossa tuoreita koivunoksia. Kädet pöydän päälle ja rangaistusripsuttelu alkoi tottelemattomuuden palkaksi.

Laiskanläksylle jäätiin silloin aika herkästi, arestista puhumattakaan. Arestin jälkeen odotti kotona vielä toinen rangaistus. Olin ainoa lapsi perheessämme, mutta siitä huolimatta isäni mielisanonta oli: ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”. Eivät ne silloiset selkäsaunat mukavilta tuntuneet.

Yleistä kouluruokailua ei silloin ollut. Kotoa lähtiessä vain leipää ja maitopullo reppuun, siinäpä eväät ruokavälitunnille. Kaikilla ei tainnut olla maitoakaan aina palanpainikkeeksi. Maito ei minulle maistunut, mutta mukana oli pieneen ruskeaan yskänlääkepulloon laitettu mehu. Myöhemmin olen kuullut, että vähävaraisten lapsille tarjottiin kunnan varoilla opettajan jakamia lippuja vastaan Kansantalon ruokalassa keittoruokaa ja kaurapuuroa.

Ruokakulttuuri ylipäätään oli silloin toisenlainen. Salaatit puuttuivat pöydästä kokonaan, porkkanaa ja punajuurta lukuun ottamatta. Leikkeleitä oli harvoin, lähinnä saatiin silliä tai joskus paksua, tummaa lämminsavumakkaraa. Hedelmiä ja karkkeja saatiin ani harvoin.

Talvella hiihdettiin, jopa kilpaa. Sukset olivat puusta ja mäystimet nahkaa. Usein kiersi naru kengän kannan takaa varmistaen suksen pysymisen jalassa. Puusauvoissa ei aina ollut sompaa eikä käsilenkkiä. Rotanloukkusiteet ja hiihtomonot sain vasta 1937 suureksi ylpeydekseni. Samalla sain hiihtopuvunkin. Hyvistä varusteistani huolimatta ei kilpailuissa voittoja herunut. Holmenkollenin kisoja pääsimme kuuntelemaan radiosta koko koulun voimalla juhlasaliin. Istuttiin hiiskumatta ja posket jännityksestä punaisina.

Luisteluharrastukseni jäi olemattomaksi, vaikka mieleni olisi tehnyt kovasti mukaan. Rahaa ei riittänyt ”nurmisten” hankintaan, ja luistinratakin oli 2-3 kilometrin päässä kotoa. Lumien sulettua pelattiin innokkaasti pesäpalloa. Puntelipeli, joka vastasi lähinnä kyykkää, oli ylivoimaisesti hauskinta välitunnilla. Pojat touhusivat keväisin polttolasien kanssa ja iskivät penninkiäkin.

Polkupyörää opettelin ajamaan isäni miestenpyörällä, tangon välistä polkien. Se oli hankalaa, ja monta kovaa kolhua koin, ennen kuin taito tarttui hyppysiin. Kerran humahdin tienvarren nokkospöheikköön. Kirveli vielä seuraavana päivänä. Oman polkupyörän sain 14-vuotiaana.

Yhtä kaikki, lapsuus ja kansakouluaika oli iloista ja huoletonta kovasta kurista ja niukasta toimeentulosta huolimatta. Tuntui,, että kesäisin oli aina lämmintä, eikä koskaan satanut. Talvella olivat oli taas omat ilonsa ja huopatossut pitivät jalat lämpiminä.

Värtsilän aseman koulu.

Värtsilän koululaisia 1914.

3 comments for “Koulussa

  1. Näin kesäloman lähetessä loppuaan, nostan tämän kertomuksen entisajan koulunkäynnistä Hilkka Partasen muistelemana.

  2. Koulut tosiaan alkavat tuota pikaa. Sadepäivänä menneitä
    muistellessa voi selailla Värtsin antia, täältä löytyy
    koulumuistoja joka lähtöön ja varmasti joka maukuunkin.

    Ensimmäisenä mieleen muistuu Unto Kortelaisen kirjoitus
    ”Värtsilän keskikoulusta”
    Alpo Rmmukaisen Kirjoitus ”Jatkokoulussa”
    ja Tellervon, siis oma kirjoitukseni ”Äitinkieli”

    Värtsin kategoria riviltä löytyy asiasanat ”Meijän koulu” ja ”Värtsilän koulu”.
    *
    Kun luin tuota Hilkka Partasen kirjoitusta, ehdin luulla, että opettajalla
    oli pöydällään kimppu tuoreita kukkia, Vaan nehän olivatkin koivunoksia
    tiettyyn tarkoitukseen.

    En muista oliko omalla alaluokkien opettajallamme oksat jo valmiina
    silloin kun hän asetti eka- ja tokaluokkalaiset pituusjärjestykseen ja
    aloitti piiskausurakan pienimmistä tytöistä. Onneksi tokaluokalla oli
    pari minua pienempää, heidät ope ehti piiskata. Tytöt itkivät ja opekin
    itki. Vaikka säästyin ansaitsemattomalta selkäsaunalta, on se jäänyt
    mieleeni ikiajoiksi.

    Ehkä olisi ollut aiheellista aloittaa isoimmista pojista. Muistaakseni
    he olivat syyllisiä silloiseen tilanteeseen, mutta emmehän me
    uskaltaneet kieliä.

  3. Hilkan kirjoitus on niiltä Värtsin alkutaipaleella. Monikaan ei varmaan tiennyt näin hienoa ”somea” olevan olemassakaan. Siksi tämäkin hieno kirjoitus on jäänyt monilta lukematta, minultakin.

    Minä vain ihmettelen Hilkan kirjoitustaitoa. Vaikka hän kirjoittaisi mistä aiheeata tahansa niin sitä on nautinto lukea. ”Sanat soljuen tulevi..”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *