Lanttukellarin tunnelmaa

Isosisko Leena, Jaska ja kirjoittaja hellimässä hevosta.

Elämä maaseudulla oli joskus aika rankkaa, kun vielä sodan jäljet painoivat aikuisväestöä, erityisesti isää. Kalareissuille toki pääsi mukaan ja marjastamaan. Niistä on jäänyt monta iloista muistoa. Myös syksyinen sadonkorjuu tarjosi iloisia hetkiä lapsille, vaikka toisaalta se oli ”työtä vuorotta” myös pojille ja tytöille. Rautatieläisten rouvat tulivat lanttupellolle nostelemaan lanttuja suuriin kekoihin ja ”listimään” niistä naatit eli lehdet pois.

Myös perunannosto oli hommaa, johon kylältä palkattiin väkeä. Me lapset emme usein päässeet ”tositoimiin”. Seurailimme kyllä, miten isot miehet kärräsivät hevoskärryllä puulaatikoita, jotka olivat kukkuroillaan lanttuja tai perunoita ja kaatoivat ne sitten maakellariin odottamaan talven aikaa, jolloin karja tarvitsi ravintoa. Toki lanttu maistui myös lapsille. Sitä ”jältettiin” veitsellä ja kun maha oli täysi, oli jäljellä vain tyhjä ”kuppi” lantun puolikkaasta. Erityisen hyviä olivat Mustialan lantut.

Mutta tämä minun tarinani liittyykin lanttuihin, nimenomaan kellariin, eli maakuoppaan, jossa oli riukukatto ja sementistä valetut seinät ja välikatto. Meidän perheen lapset leikkivät usein ”seppälän” lapsien kanssa. Suosittuja olivat ulkoleikit ja yleisurheilukilpailut. Mutta joskus isosiskot innostuivat tekemään meille oikein seikkailupolun. Polkuun oli sijoitettu viestejä, joiden avulla seuraava rasti löytyi.

Niinpä ensimmäisessä viestissä, joka oli tuvan ovella, saattoi lukea: – Muista antaa hevoselle heiniä, ettei se pure tallin seiniä. Siitä piti arvata, että seuraava lappu olisi tallin seudulla, ehkäpä seinän rakosessa. Kun lappu löytyi, siinä saattoi lukea: – Hiivi rantaan salaa, veneessä voi olla kalaa.

Mitäs muuta kuin rynnättiin rantapolkua pitkin jokirantaan ja tutkittiin vene, jonka teljon rakosesta löytyi taas lappunen: – Kotikoivun oksat on korkealla, mutta jotain voi olla myös koivun alla. Niinpä tutkimaan koivun juurta, jonka ryhmyisestä mutkasta löytyi taas lappu, jossa luki: – Lanttujen on hyvä olla, pimeässä kuutamolla.

Nyt oltiin jo lähellä totuutta. Meitä oli viisi lasta, naapurin ja meidän kakarat ja suunnistettiin lanttukellarille, joka oli tietysti kesällä tyhjä. Kellarin aukko oli valettu sementtiin ja siitä johtivat portaat pimeyteen. Mutta voi ihmettä. Kellari olikin koristeltu kynttilöillä ja Mirja istui siellä naapurin Marja-Liisan kanssa odottamassa reitin kiertäjiä. Piilopaikka oli melkoisen hyvin valittu, sillä meitä pienimpiä se vähän jännitti ja antoi sopivasti väristyksiä. Mutta pian päästiin maistamaan eväitä, mehua ja pullaa.

Monenmoisia kilpailuja siellä myös pidettiin. Isosiskojen tehtävänä oli tietysti toimia seremoniamestareina. Mutta kesken riemukkaiden hetkien kuului luukun tienoilta ähinää ja puhinaa. Kukas sieltä tulee? Nyt näytti jo isosiskojenkin nenänpää vähän kalpenevan. – Hei vain tenavat! Oottepas keksineet saman piilon kuin minäkin.

Sehän oli Helge, talon renkimies. Suut menivät jo hymyyn. – Pistäkääpäs silmät kiinni, minulla on vähän asiaa tuonne hyllylle.

Kynttilän liekit lepattivat ja Helgen hahmosta muodostui suuri kuvajainen kellarin seinälle. Kyllähän me piankin arvattiin, mitä Helge kaivoi hyllyn takaa ja piilotti takkinsa sisälle. Pullohan se oli, ihan ehtaa lasitavaraa. – Jatkakee vain kokousta, mie tästä menenkin, tuumi Helge, mutta varoitti vielä, että täällä on kyllä paljon rottia kesäaikaan ja ne saattavat käydä kimppuun. Eli olisi parempi etsiä seuraavalle kokoukselle uusi paikka.

Niinpä keksittiinkin. Seuraava kokous oli jo viikon päästä ja se pidettiin rantavajassa, jonka seinillä roikkui rysiä ja verkkoja, joissa oli tuohikuplat ja tuoheen käärityt kivet alareunassa. Helgeä ei enää siellä näkynyt. Jätimme lanttukellarin hänen piilopaikakseen.

Share

4 comments for “Lanttukellarin tunnelmaa

  1. 30.10.2010 at 12:27

    Kun palasin ekaluokalta kansakoulusta oli pellollamme menossa juurestennostotalkoot, mukana muutamia naapureitakin. Ryhdyin innoissani auttamaan lanttujen “listimisessä” ja sain roskan silmääni.Seuraava muistikuvani on kun naapurin Alina-mummo käänsi
    yläluomeni nurin ja nappasi kielellään roskan silmästäni. Selvisin säikähdyksellä mutta taisin järkyttyä henkisesti sillä kauan mielessäni pyöri Alinan kasvojani lähestyvä kieli ja hänen hampaaton suunsa. Nyt en panisi pahakseni jos terveyskeskuksen kipsakka hoituri tekisi vastaavan “kielitempun”!
    Jotain salaperäistä touhuilua oli meidänkin rinteessä olleen nauriskuoppamme välikatolla liekö ollut miesten “keittiövälineistö” varastoituna.

  2. Lissu
    30.10.2010 at 20:18

    Olipa mukava muistelus! Kiitos kirjoittajalle! Sanat lanttu ja peruna ryöpsäyttivät minulle oitis muistojen aarrearkusta lapsuudenaikaisia makuja,tuoksuja ja tunnelmia. Lanttua “jältettiin” meilläkin. Ja entäs ne lanttupaistikkaat, ne vasta herkullisia olivat! Kokonaiset pestyt lantut laitettiin uuniin ja ne saivat muhia siellä kaikessa rauhassa. Kypsä lanttu halkaistiin ja sisus syötiin lusikalla. Maistui lämpimänä ja kylmänä. Samoin kuin lanttukukko. Lantun harvennus sen sijaan ei oikein maistunut, mutta vaihtoehtoja ei ollut, harvennettava oli.
    Perunannostosta muistan vielä ne ajat, kun perunavaot avattiin hevosen vetämällä aatralla (uatralla). Siitä ne sitten kerättiin koko perheen voimin pärekoreihin eli poimureihin. Käsistään kätevä isäni oli tehnyt noita poimureita kolmea kokoa. Itselleen kaikista suurimman, äidille vähän pienemmän ja meille lapsille pienet. Poimurit tyhjennettiin suuriin pärevasuihin, jotka sitten hevosella kärrättiin kellariin. Voin tuntea nenässäni mullan ja perunan sekaisen tuoksun, kun ajattelen perunannostoa. Sadonkorjuu kaiken kaikkiaan oli lapsuuden aikaisista töistä mieluisimpia.

  3. Mirja Pusa
    1.11.2010 at 20:56

    Kiva oli lukea kun itsellänikin kaupungissa kasvaneella on samanlaisia kokemuksia mm. leipäuunissa paistettiin nauriita.
    Täällä Värtsilässäkin saatiin syödä kotiseutuneuvoksenkin (innokas 4H lainen) “herkkuja” Otto Rummukainen toi meille kunnantoimiston
    tytöille uusia perunoita ja mansikoita. Kyllä olivat hyviä, nam.
    Aune Matikainen tarjosi kivoja karamelleja uunissa paistettuja
    porkkanoita. Kiitän teitä molempia.

  4. Eero-Matti
    2.11.2010 at 10:23

    “Gastronomina” olen erityisen ilahtunut näistä perinneherkkuihin liittyvistä kirjoituksistanne!

    90-luvulla kirjoitin omalla palstallani ruokakolumneja edesmenneessä Lappeenrantalainen -lehdessä. Olisikin mukavaa jatkaa tätä samaa “harrastustani” myös Värtsissä, ehkäpä myös loihtia myös uusia, “päivitettyjä” reseptejä meidän tutuista perinneherkuista.

    Saamattomuuteni sekä kalastus-/koira-/työkiireet taitavat vaan olla esteinä…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *