Leino Hassinen, rajankäyntiä

Inkerin kirkon piispan ja Värtsilän ent. kirkkoherran Leino Hassisen saarna Värtsilän kirkon vihkimisen 60-vuotisjuhlassa 8.8.2010.

 

Juhlamessun päätteeksi kirkkokansa sai piispallisen siunauksen. Kuva Tohmajärven seurakunta/Mikko Lappalainen

Tervehdän koolla olevaa seurakuntaa yhteissä uskossa Jumalaan ja yhteisessä vastuussa toisistamme.

Erikseen tervehdän teitä, entisiä värtsiläläisiä, jotka olette saapuneet entisille kotisijoille viettämään juhlaa.

Niin ikään tervehdän teitä inkerinsuomalaisia ja venäläisiä, jotka olette tulleet mukaan Värtsilän – nykyään Tohmajärve – seurakunnan ilonpäivään.

Uskonystävien lahja

On yllättävää, että viiden vuoden kuluttua sodan päättymisestä Värtsilässä oli jo kirkko. Elämä sodan jälkeen oli sentään niukkaa ja hankalaa. Tuhannet ihmiset olivat menettäneet kotinsa tuolla rajan takana, ja tulevaisuus näytti epävarmalta. Silloin keräsivät amerikanluterilaiset USA:ssa ja Kanadassa varoja kirkkojen, seurakuntasalien ja pappiloiden rakentamiseen sodassa tuhoutuneiden tilalle. Myös tämä kirkko nousi niilllä varoilla. Kirkkoherra Lauri Uski työsketneli sitkeästi kirkon saamiseksi Värtsilään. Kirkon vihkimisjuhlaa saatiin viettää elokuun alussa 1950.

Kun 70-luvulla vierailin Kotimaa-lehden päätoimittajana amerikanluterilaisissa seurakunnissa ja kirkkohallituksessa, kiitin lahjoittajia heidän arvokkaasta tuestaan. Kerroin palvelleeni kolme vuotta rajan pinnassa ja asuneeni heidän lahjoittamassaan pappilassa. Seurakuntien ja Suomen luterilaisen kirkon kiitokset oli esitetty Amerikkaan jo aikanaan. Tänään voin iloiten todeta, että Värtsilän kirkko on kodikkaimpia kirkkoja, mitä olen nähnyt ja missä olen palvellut.

Monet teistä olitte mukana kirkon vihkiäisissä elokuun 6:tena 1950 ja muistatte juhlariemun. Värtsilän maisema sai kiintopisteen, ja asukkaat turvapaikan.

Elämme parempia aikoja

Tulin Värtsilään yleislakkokeväänä 1956. Kirkko oli ollut käytössä kuutisen vuotta. Kerta toisensa jälkeen katselin rajalle ja ajattelin: Siellä on syntymäkotini Sortavalassa, siellä isän hauta, ukkojen ja mummojen leposijat, vaan ei ole sinne menemistä. Tuosta tehtaan mäeltä alkaa suuri ja mahtava Neuvostoliitto ja päättyy kaukana Tyynellä valtamerellä. Tuhansia kilometrejä sinne on matkaa, mutta ottivat meiltä kotikonnut vastoin yhdessä sovittua Tarton-rauhaa. Sota survoi kymmeniä tuhansia nuoria miehiä nurmen alle, serkkuja, luokkatovereita, valtaosa tuntemattomia.

Kyllä Neuvostoliitto oli meille isokokoinen ja pahatapainen naapuri. Nykyään katsomme, kuinka meidän presidenttimme kulkee käsi kädessä Kultarannassa tai ajelee Medvedevin kanssa golf-vaunulla. Eivät ajelleet Stalin ja Molotov. Toiset olivat vaunut, ja tuliset olivat heidän vaunujensa terveiset. Ystävälliset suhteet naapurien kesken ovat normaalia elämää, ei vihanpito ja ryöstäminen. Miten kauaksi onkaan päästy noista pelottavista ajoista!

Kysyin silloin 50-luvulla ja kysyn nyt Jumalalta: Eikö sinulla ole mitään tiuhasilmäisempää oikeudenmukaisuuden seulaa kuin tämä, josta pääsevät läpi nämä ihmiskunnan suuret vääryydet ja suunnaton väkivalta?

Ero kahden perusnäkemyksen välillä näkyy siinäkin, että samanaikaisesti kun tätä kirkkoa rakennettiin, rajan toisella puolella vedettiin telaketjutraktoreilla kirkontorneja alas ja tehtiin niisä sahalaitoksia, vankiloita, klubeja ym. Rajan pinnassa elävät tajuavat, miten syvästi erilainen yhteiskunta ja maailma avautui kotiovelta.

Inhimillinen yhteiskunta – Jumalan antama tehtävä

Me muodostamme oman henkilökohtaiset elämännäkemyksen tietojemme ja kokemustemme pohjalta. Miten sen rakennammekin, on syytä muistaa Jeesuksen sanat: ”Heidän hedelmistään te tunnette heidät” (Mt. 7:16). Katsokaa, mihini suuntaa ihmiset pyrkivät. Katsokaa, mihin käytetään yhteisiä varoja. Ottakaa selvää, missä päin maailmaa on kehitetty monipuolisempi hyvinvointi kuin täällä Suomessa ja pankaa sormi siihen. Etsikää Suomen kaunein kohta. Se löytyy oman taskun tai käsilaukun pohjalta, oman kodin avain. Se avaa näköalan rakkaimpaa maisemaan isänmaata!

Kirkko on seurakunnan yhteinen koti. Se voi olla ortodoksinen kirkko, helluntailainen temppeli tai luterilainen jumalanpalvelus. Se on turvallisin ympäristö uskovalle ihmisille. Siellä syntyy tunto: Tänne minä kuulun. Täältä minä tähyän alkavaan viikkoon – ja aina taivaaseen asti! Iloitsen Pyhän kasteeni liitosta, saan voimaa Pyhästä ehtoollisesta. Rohkaisen myös muita jatkamaan vaellustaan kristittynä. Niin kauan kuin elän, kamppailen uskossa, että Jumalan antama elämä olisi elämisen arvoista.

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *