Tämänvuotinen ystävänpäivä on taakse jäänyt – kahvituksineen ja muinen tapahtumineen. Minulla on kuitenkin mielessä yksi ehdotus, joka toisi ystävänpäivän ympäri vuoden moneen sunnuntaihin.
Viime aikoina on paljon puhuttu vanhusten hoitotyöstä ja varsinkin sen ongelmista. Olisi yksi vanhusten ja ikäihmisten auttamisen keino, joka ei aiheuttaisi kustannuksia kunnille eikä seurakunnille.. Kolehtituloja (!) se lisäisi, mutta se ei tietenkään olisi pääasia. Pääasia voisi olla se, että seurakunnat aktivoisivat jäseniään ikäihmisten kirkkokyytien tarjoamiseen. Diakonian, seurapuheiden, saarnojen, kinkereiden ja kirkkokahvien puheiden teema: – tarjoa kyyti messuun – siis kirkon messuun eli ehtoollisjumalanpalvelukseen – sellaiselle sukulaiselle, naapurille, tuttavalle, joka ei itse pääse kirkkoon. Sellainen – apu – voi olla HYVÄ APU!
Värtsilässä ehdotukseni merkitys voisi olla tärkeä myös siksi, että tällä tavoin kirkkomme käyttö saisi lisäperusteita.
Siis ystävänpäivä minä sunnuntaina tai pyhäpäivänä tahansa ympäri kirkkovuoden/kalenterivuoden. Se on mahdollista ilman eduskunnan, kunnan tai seurakunnan päätöksiä. Ilman budjettivaroja! Tarvitaan vain mielipidemuokkausta. Propagandaa sanan hyvässä mielessä. Kansalaisaktivismia. Talkoomieltä! Marttahenkeä, joka sopii myös miehille – isille, lapsille, naapureille, joiden näkökulmassa on ikäihmisiä. Jos ei ole, niin sitten – silmälääkäriin!
Tänään oli todellinen ystävänpäivä Joensuun Agora-salissa. Kirkkohistorian professori Hannu Mustakallio piti emeritusluennon ja hänen emerituskirjansa, 463 sivua, julkaistiin. Sali oli tupaten täynnä, lisätuoleja seinänvierustoilla ja seisojiakin.
Minulle tilaisuus oli nostalginen. Hannu Mustakallio olisi voinut vuonna 2003 valita myös Helsingin yliopiston. Mutta hän halusi Joensuuhun, jossa yliopisto alkoi kehityksensä alkuvaiheita. Nostalgiaa herätti myös muisto Pohjois-Karjalan valtuuskunnan kokouksista 1960-luvun alusta. Olin kokouksissa mukana Karjalaisen Osakunnan edustajana. Käytiin kovaa taistelua korkeakoulun saamiseksi Joensuuhun. Vaikean kamppailun ratkaisi silloinen ministeri Johannes Virolainen. Joensuu, Kuopio ja Lappeenranta saivat korkeakoulut, joista sittemmin kehittyi yliopistot.
Siinä penkissä istuessani ajattelin myös, mitä olisi Joensuu ilman yliopistoa. Tuppukylä se olisi. Nyt ei ole, ja yksi Joensuun yliopiston kehittäjä on ollut eläkkeelle siirtyvä professori Mustakallio.
Kun aamulla nostimme lipun salkoon, se nousi myös siksi, että on suomalaisen kulttuurin päivä. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu oppimisen ja tutkimustyön tekeminen muuallakin kuin Helsingissä ja Turussa.
Tämänvuotinen ystävänpäivä on taakse jäänyt – kahvituksineen ja muinen tapahtumineen. Minulla on kuitenkin mielessä yksi ehdotus, joka toisi ystävänpäivän ympäri vuoden moneen sunnuntaihin.
Viime aikoina on paljon puhuttu vanhusten hoitotyöstä ja varsinkin sen ongelmista. Olisi yksi vanhusten ja ikäihmisten auttamisen keino, joka ei aiheuttaisi kustannuksia kunnille eikä seurakunnille.. Kolehtituloja (!) se lisäisi, mutta se ei tietenkään olisi pääasia. Pääasia voisi olla se, että seurakunnat aktivoisivat jäseniään ikäihmisten kirkkokyytien tarjoamiseen. Diakonian, seurapuheiden, saarnojen, kinkereiden ja kirkkokahvien puheiden teema: – tarjoa kyyti messuun – siis kirkon messuun eli ehtoollisjumalanpalvelukseen – sellaiselle sukulaiselle, naapurille, tuttavalle, joka ei itse pääse kirkkoon. Sellainen – apu – voi olla HYVÄ APU!
Värtsilässä ehdotukseni merkitys voisi olla tärkeä myös siksi, että tällä tavoin kirkkomme käyttö saisi lisäperusteita.
Siis ystävänpäivä minä sunnuntaina tai pyhäpäivänä tahansa ympäri kirkkovuoden/kalenterivuoden. Se on mahdollista ilman eduskunnan, kunnan tai seurakunnan päätöksiä. Ilman budjettivaroja! Tarvitaan vain mielipidemuokkausta. Propagandaa sanan hyvässä mielessä. Kansalaisaktivismia. Talkoomieltä! Marttahenkeä, joka sopii myös miehille – isille, lapsille, naapureille, joiden näkökulmassa on ikäihmisiä. Jos ei ole, niin sitten – silmälääkäriin!
Tänään oli todellinen ystävänpäivä Joensuun Agora-salissa. Kirkkohistorian professori Hannu Mustakallio piti emeritusluennon ja hänen emerituskirjansa, 463 sivua, julkaistiin. Sali oli tupaten täynnä, lisätuoleja seinänvierustoilla ja seisojiakin.
Minulle tilaisuus oli nostalginen. Hannu Mustakallio olisi voinut vuonna 2003 valita myös Helsingin yliopiston. Mutta hän halusi Joensuuhun, jossa yliopisto alkoi kehityksensä alkuvaiheita. Nostalgiaa herätti myös muisto Pohjois-Karjalan valtuuskunnan kokouksista 1960-luvun alusta. Olin kokouksissa mukana Karjalaisen Osakunnan edustajana. Käytiin kovaa taistelua korkeakoulun saamiseksi Joensuuhun. Vaikean kamppailun ratkaisi silloinen ministeri Johannes Virolainen. Joensuu, Kuopio ja Lappeenranta saivat korkeakoulut, joista sittemmin kehittyi yliopistot.
Siinä penkissä istuessani ajattelin myös, mitä olisi Joensuu ilman yliopistoa. Tuppukylä se olisi. Nyt ei ole, ja yksi Joensuun yliopiston kehittäjä on ollut eläkkeelle siirtyvä professori Mustakallio.
Kun aamulla nostimme lipun salkoon, se nousi myös siksi, että on suomalaisen kulttuurin päivä. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu oppimisen ja tutkimustyön tekeminen muuallakin kuin Helsingissä ja Turussa.