Kotiseuturakkautta

Lauantaina oli aikainen herätys. Aamu valkeni viileänä. Parin tunnin kuluttua siitä hetkestä olin jo matkalla kohti Niiralan raja- asemaa, koska suvun menetettyyn kotiseutuun pitäisi ihastua uudestaan. Tullissa oli yllättävän tyhjää, joten pääsimme vieraan maan kamaralle joutuisasti. Olisi se Värtsilän kylänraitin ilme voinut kauniimpikin olla. Rähjäisten mökkien jono riipi sielua. Kuoppainen tie ruhjoi kulkijan niveliä.

Tapasimme Helsingistä saapuneen ryhmän Boris Ahosen kivipihalla. Autot odottivat kuljettajineen viedäkseen meidät matkalaiset sukujemme entisille asuinpaikoille. Minä olin menossa muutamien henkilöiden kanssa Naatselän kylälle. Tie sinne oli erittäin huonokuntoinen. Auton pyörät rypivät ajoittain liejussa, mutta jo seuraavassa hetkessä kuopivat kuoppaa pohjatonta. Lähes hampaattomalla suullaan hymyilevä kuljettaja runnoi silti sitä menopeliä kohti meidän kotikunnaita. Autoa säästelemättä se polki sitä kaasua. Luvassa olevien eurojen vuoksi se sen teki. Tienpientareita koristi sentään valkovuokkojen kukkivat matot.

Mummoni Hanna Heinonen paistaa leipää tässä kuvassa Naatselässä 1941

Vaaranmäen juurella liejua oli jo niin paksusti, että jalkauduimme surkealle kylätielle. Nostalgiaa. Edessämme viheriöi perintönä tullut mielenmaisema, josta jo lapsena niin monet kertomukset kuulin. Meidän menetetty onnen maa! Mäen laella vertasimme kolhoosin jäljiltä avointa peltoaukeaa valokuvaan, jossa talot olivat vielä paikoillaan. Kuinka kaunis se onkaan ollut! Heinosten, Immosten, Vuojolaisten ja Tarvaisten talot kohosivat siinä kuvassa saman mäen rinteillä karjakujosineen. Erään kannettoman kaivon kuilusta pilkotti vesijohto. Se on ollut edistyksellistä. Jäljellä oli nyt vain rapistuvat rauniot, jotka pian maastoutuvat armollisten pajupuskien peittävään suojaan. Tai ehkä ei kuitenkaan. Vaaranmäen tilusten läpi kulkevilla tienvarsilla oli tehty hakkuita, jotka kielivät siitä, että jotain oli tekeillä. Mäen alla liejuinen tieura näytti kulkevan kohti Varpalahden rantaa. Luultavasti rannalle nousee uusi lomakylä. Mummolan maille ilmeisesti rakennetaan jotain lähiaikoina. Sen asian tiedostaminen kouraisi oudosti sydänalasta. Tulevat uudet isännät, eivätkä kysy, että ketä täällä asui. Eivät halua tietää.

Metsän yli puhalsi järveltä tuuli pörröttäen hiuksiamme ja silitellen kotikunnaiden pusikoituvaa pintaa. Äkkiä kukkui käki! Kunnaat ja käki! Se yhdistelmä sanoitti tunteitamme. Me reppuselkäiset kotiseutukulkijat söimme eväitämme ja kohotimme konjakkipullosta ryypyt kurkkuumme hulauttaen juomaa kaikkien edesmenneiden omaistemme muistolle. Se oli kuin toukokuinen ehtoollinen. Puiden lomasta pilkotti Jänisjärvi; siell on Selkäsaaret ja ulapan veet. Autolle palattuamme yritimme seurustella kuljettajamiehen kanssa suomeksi ja venäjäksi. Yritimme sanakirjan avulla ja ilman kirjaa. Kyllä mieskin suomeksi heltyi jotain sanomaan, kun tarpeeksi monta kertaa sanan sille toistimme kehonkielellä ilmehtien.

Illansuussa majoituimme Mustat Kivet- lomakylään Jänisjärven Kirkkolahdelle. Kylä oli rakennettu rahaa säästämättä ja laadusta tinkimättä: siistiä ja tyylikästä. Pitkässä laiturissa lojui useita ökyveneitä. Uusilla uusrikkailla isännillä on ollut hyvä arkkitehti töissä. Illallista oli sen sijaan vaikea mieltää illalliseksi; kuivahko pihvi vetisten perunoiden seurana viestitti ehkä lautasella, että meistä ei erityisemmin pidetä tässä maassa. Kun olisi ollut edes ketsuppia koristeeksi. Emme sentään myrkytystä siitä sapuskasta saaneet.

Sunnuntaina aurinko loisti poissaolollaan. Teimme kierroksen Sortavalassa, jossa näytti meneillään olevan useiden rakennusten kunnostustyöt. Ne tilkitsivät nyt meidän entisiä. Vasta nyt! Kuului olevan juhlat tulossa. Poikkesimme paluumatkalla Pälkjärven sankarihaudoilla, jossa ryhmäämme kuuluva pappi piti puheen. Osuihan paluupäivällemme myös Kaatuneiden muistopäivä. Puheessaan hän mainitsi pelkäävänsä, että meidän kotiseutumatkojamme ei ehkä jonakin päivänä katsota hyvällä. Ehkä matkojamme jopa rajoitetaan. Ehkä haudat eivät säily koskemattomana. Ehkä meitä pidettäisiin agitaattoreina. Ennen paikalta poistumistamme lauloimme vielä kahden ryhmän yhdeksi sulautuneella voimalla tuhoutuneen kirkon sammaloituneilla rappusilla Suvivirren. Mieleen kaikesta koetusta jäi kuitenkin oudosti soimaan jäänyt ehkä- sana.

Maija Varonen