Varoitan heti alussa, ettei tämä tarina sovi heikkohermoisille. Tulin kuitenkin maininneeksi rotanhäntäviilan kommentoidessani Värtsin kertomusta Saparoveitsi, joten kerron oman lapsuudenkokemukseni. Vaikka kotieläimet olivat rakkaita, tuli joskus eteen sellainenkin päivä, että eläin oli lopetettava.
Karjamme laidunsi metsälaitumella. Nuori hieho ei palannut muun karjan kanssa illalla kotiin. Ilmeni että hieho oli rikkonut risuaitaa ja karannut vihreään apilikkoon. Siellä se oli syönyt itsensä ähkyyn. Aamulla huomattiin, että hieho oli turvonnut räjähdyspisteeseen. Nyt ei ollut enää muuta tehtävissä kuin pikainen teurastajan hankkiminen. Kylän toiselta laidalta saatiinkin sellainen, tosin hieman tottumattomampi.
Tiesin että liiterin seutuvilla oli vakituinen teurastuspaikka ripustusorsineen, mutta itse toimenpidettä en ollut koskaan nähnyt. Nytkin minut lähetettiin etsimään aitasta rotanhäntäviilaa, jotta tarvittavat työkalut saataisiin terotettua. En ollut aikaisemmin kuullutkaan sellaisesta vempaimesta ja kuvittelin, että siinä on päässä jonkilainen oikea häntä. No, sellaistahan en löytänyt. Tarkoitus oli tietenkin saada minut pois jaloista.
Etsimiseni aikana homma oli edennyt niin paljon, että hieho oli nostettu takaraajoistaan orteen ja nylkeminen aloitettu. Tässä vaiheessa hiippailin nurkalle seuraamaan tapahtumia. Puukko heilui jo pallomaisen pötsin seutuvilla.
Nyt tapahtui kauheita. Liekkö puukko lipsahtanut, kuului vain tussahdus ja vihreää massaa suihkusi räjähdysmäisesti joka puolelle. Voi sitä siivoa! Teurastajastakin näkyivät vain valkoiset silmämunat.
Siitä tulikin sataprosenttinen menetys. Lihatkin olivat pilalla. Isä valjasti hevosen ja ruho siirrettiin pellon reunaan haudattavaksi. Äiti lähti rantaan siivoamaan teurastajaa kotiinlähtökuntoon. Lasten tapaan minä tein risuristin ja vein sen hiehon hautakummulle.
Johannes
Tuntuu, että ennenvanhaan lihat pilaantuivat enemmänkin joidenkin uskomusten kuin oikean syyn takia.
Jos Johanneksen mainitsema hiehokin oli jo ehditty teurastaa normaaliin tapaan, niin olisi luullut riittävän, että pesee hiehon vaikka teurastajasta seuraavana.
Ennenvanhaan kotonani nämä teuraspäivät saivat pienentytön lähes itkun partaalle. Silloin lemmikki vasikka ja possu saivat päättää päivänsä. Jonkun aikaa paistin lihapalat meinasivat jäädä kurkkuun, kun tiesi mistä ne olivat peräisin. Onneksi aikaa myöten asia unohtui ja paistikin alkoi maistua.
Ovakohan nämä teurastukseen liittyvät ”työkalut” paikkakuntakohtaisia? En muista kenenkään Kiihtelysvaarassa maininneen rotanhäntäviilaa tai saparoveistä. Sain tietää niistä ensimmäisen kerran täältä Värtsin sivuilta hauskasti kerrottujen tarinoiden muodossa.